sunnuntai 25. joulukuuta 2016

Pedri Shemeikka. Suomalaisia tarinoita 5.

Kuva Juhani Sjöströmin teoksesta Korpien povessa (1896)







Historiablogini Suomalaisia tarinoita esittelee suomalaisia merkkihenkilöitä, joilla on myös minulle henkilökohtaisesta merkitystä. Pelkkä ”kansallisgalleria”- kuuluisuus ei minulle riitä. Pedri Shemeikan kohdalla kirjoittajan suhde tarinan päähenkilöön onkin varsin henkilökohtainen. Poikani Petri on saanut nimensä juuri Pedri Shemeikalta, vaikka suoraa sukuyhteyttä en ole vielä löytänytkään rajakarjalaisten sukujuurieni ja Shemeikan suvun väliltä. Lapseni tietävät mikä on heidän isänsä tahto: hän haluaa tulla haudatuksi Pörtsämön kalmistoon. Samassa paikassa lepää myös Pedri Shemeikka.

Usein kansallinen merkittävyys on sementoitu patsaaksi tai peräti patsaiksi. Myös Pedri Shemeikan jäyhät kasvot näkyvät  patsaissa. Legendaarisin niistä lienee Alpo Sailon runonlaulajapatsas Sortavalassa. Ei voi kieltää etteikö kuvanveistäjällä olisi ollut mallinaan uudenajan Väinämöinen. Alpo Sailo vertasi Pedrin piirteitä jopa Leonardo Da Vinciin. 

Shemeikka on päässyt myös Kalevala 150. juhlavuoden postimerkkiin. Shemeikkaa ovat valokuvanneet mm. I K Inha ja Samuli Paulaharju. Itse Sibelius kävi tapaamassa runonlaulajaa Mysysvaarassa kesällä 1892 (tästä kirjoitin Sibelius-blogissani). Niin Pedriä kuin hänen säestäjäänsä  Iivana Shemeikkaa (Jehkin Iivanaa)  käytettiin myös lukuisissa kansallisissa juhlissa, varsinkin Sortavalassa ja Helsingissä. He saivat edustaa niissä rajakarjalaista runonlaulua.

Pedri Shemeikka syntyi Suistamolla Raja-Karjalassa luultavimmin vuonna 1821 (Korpiselän ja Ilomantsin kirkonkirjojen mukaan, Suistamon kirjoissa hänen synnyinvuotensa on 1825). Nälkävuodet ajoivat Pedrin Shemeikan kylästä läheiseen Kondroon, jossa hän onnistui vaurastumaan. Pedrille niin rakkaat Ruodausjärvet eivät vielä kauaksi jääneet. Pitempää muuttomatkaa merkitsi siirtyminen Korpiselän Mysysvaaraan (lähelle Kokkaria), kunnes hän 1894 asettui Tuupovaaran Ristivaaraan, jossa kuoli huhtikuussa vuonna 1915.

Iivo Härkönen tunsi raja-Karjalan todennäköisesti paremmin kuin kukaan muu aikalaisensa. Käännynkin Iivon puoleen, kun blogini aluksi hahmottelen Pedrin elämäntyön suurta linjaa:

Pedri Iivananpoika Shemeikassa yhtyivät sukuhaaransa ja koko suvunkin parhaat avut ja ominaisuudet viimeiseen väkevään ilmaukseen. Hän oli ruumiiltaan vankka, mieleltään luja, oli metsämies etevinten esi-isiensä laatua ja runot muisti myös kaikki, mitkä suvun suuret. Kolmannelle kymmenelle kohosivat hänen laulunsa, mikä ei ole korkea, mutta ylimpiä määriä Suomen-Karjalan runolaulajien laulumääristä, Sissosia ja Huohvanaista lukuunottamatta. Hänen kaatamainsa karhujen luku nousi täyteen kolmeenkymmeneen  ja petroja hän hiihti ”riihen täyveldä.” Hänen laulunsa olivat enimmästään loitsunluonteisia, mutta niinpä muidenkin shemeikkalaisten runot ovat olleet, mihin taas on johtanut elämän laatu. Shemeikan kovissa korvissa, hallaisten soiden keskellä ja ainaisessa taistelussa metsän valtojen kera. Sissoset, Huohvavaiset ja Sotikaiset olivat lauluvuosinaan rauhallisempien olojen eläjiä, viljellympäin vierten raatajia, siksi heidän laulunsa lauhempaa, eepillisempää; Shemeikat ja Vornaset tarvitsivat runoa aseikseen, väekseen ja voimakseen

näillä miehen metshimailla
näillä harhoilla saloilla

(Iivo Härkönen, Pedri Shemeikka. Shemeikkalainen tarina, Otava 1915, s. 226)

Mutta onko Pedri Shemeikka puhtaasti ”suomalainen” tarina ? Jos ”suomalaisuuteen” hyväksytään mukaan ruotsinsuomalaiset, romanit, tataarit ja saamelaiset (on siis useita saamelaisia kulttuureja), voidaan siihen liittää myös karjalaiset... itse asiassa monikulttuurisessa maailmassa kaikenlainen nationalismi ja omiminen on tarpeetonta, jopa vaarallista.

Oli ”kansallinen” otsikko mitä hyvänsä, lähtökohtani on Pedri Shemeikan ja rajakarjalaisen kulttuurin omaperäisyys. Filosofisesti ilmaistuna rajakarjalaisuus edustaa vahvaa Toista verrattuna valtavirtasuomalaisuuteen. Tämän ovat huomanneet myös viisiosaisen Suomen kulttuurihistorian laatijat. Elämänkertaosastoon, joka esittelee 500 suomalaisen kulttuurihistorian ”suurta”, ei ole mahtunut yhtään karjalaista runonlaulajaa. Toisaalta eipä siinä esitellä erityisemmin suomalaisiakaan runonlaulajia. Vain Kreeta Haapasalo on mukana. Tietenkin runonlaulajiin voi laskea myös Veikko Lavin, Juha ”Junnu” Vainion, Hectorin ja Juice Leskisen. Yksi inkeriläinen on kuitenkin solahtanut joukkoon, Larin Paraske, jonka  tulen esittelemään myöhemmin blogisarjassani. Ehkä Larin Paraske inkeriläisenä  oli helpompi sijoittaa suomen- tai ruotsinkielisten joukkoon. Yhtään karjalan- tai saamenkielistä kaveria Larin Paraskeelle ei kuitenkaan ole kelpuutettu.

Siispä aloitetaan kielestä. Pedri Sheimeikan äidinkieli oli karjala, tarkemmin varsinaiskarjala, jota puhuttiin hänen kotipitäjissään Suistamossa ja Korpiselässä. Elämänsä viimeiset vuodet hän vietti Tuupovaaraan kuuluneessa Ristivaaran kylässä, jossa puhuttiin enimmäkseen savon itämurteita, siis murteellista suomea.

Matti Jeskasen mukaan ennen sotia Salmissa, Suistamolla ja Suojärvellä käytettiin koti- ja asiointikielenä enimmäkseen karjalaa. Karjalan käyttö kuitenkin vähentyi jyrkästi 1970-lukuun mennessä. Olihan siinä välissä tapahtunut jonkinasteista valtakunnallisten rajojen siirtoakin. Karjala käyttökielenä säilyi vielä Aunuksessa ja Vienan Karjalassa. Evakot ylläpitivät sitä jonkin aikaa myös Suomen puolella. Itse olen viettänyt lapsuuteni Ilomantsissa, jossa karjalaa osasivat vain Ilomantsin itäkylistä evakoituneet.
Runonkerääjät siloittelivat runonlaulajien kielen ymmärrettäväksi pseudokarjalaksi. Taisipa Pedrikin helpottaa ”ruotshien” kielenymmärtämisen vaikeuksia suomalaistamalla karjalaansa. Toisaalta, jos tätä kielellistä siloittelua eivät Lönnrot ja hänen jalanjäjissään kulkeneet muut kerääjät olisi tehneet, kalevalainen runous olisi jäänyt korpi-Karjalaan. Venäjän puolella Karjalassa kalevalaisesta runoudesta on jonkin verran jäljellä, sen sain todeta itsekin v. 2007 retkelläni  Aunuksesssa ja Vienan Karjalassa.

Kalevalasta on tehty yksi suomalaisuuden rakennuspuista. Kyse on Lönnrotin runoelmasta, mutta myös merkittävästä suomalaisesta kirjallisuudesta.  Omassa blogissani tulen jatkossakin käsittelemään useita karjalaisen kulttuuriperinnön välittäjiä (mm. Miihkali Perttunen, Mateli Kuivalatar, Simana Sissonen, Jehkin Iivana, Martta Kuikka), mutta lähteenäni ei ole Kalevala, vaan Suomen kansan vanhat runot ja mahdollisuuksien rajoissa (jos aikaa riittää), julkaisematon kansanrunous. Pedri Shemeikka-blogissani käytän myös aineistoa, jota ei ole vielä tallennettu kansanrunousarkistoon.

Shemeikasta olisi helppo kirjoittaa joko kalevalainen kiiltokuva tai sitten hänestä voisi laatia myyttisen metsästäjän muotokuvan, jonka itse asiassa Eliel Wartiainen onkin tehnyt teoksessaan Shemeikka (1923).

Oliko Pedri Shemeikka rajakarjalainen alfauros vai oliko hän herkkäsieluinen rajakarjalainen runonlaulaja?

Pedri Shemeikka oli noin seitsemänkymmenvuotias lähtiessään viimeisen kerran peuran metsästykselle. Yli puolen vuosisataa oli hän eränkävijänä metsiä samoillut, Tapion karjaa pyytänyt. Kerran eräs hänen ystävänsä kysyi, paljonko peuroja hän oli eläissään kaatanut.
-          Mänen heidy tiedämäh. Olis niidy erähän riihen täyveldä, oli Pedri vastannut

(Eliel Wartiainen, Shemeikka, 1923)

Martti Haavion loisteliaassa teoksessa Viimeiset runonlaulajat (1943) epäillään Wartiaisen puhuvan omiaan. Voi olla, että  Wartiainen välillä innostuukin liikaa ja on antanut myyteille ja sankarillisille sukutarinoille vallan.

Monet Shemeikan nähneet tai hänen runojaan tutkineet halusivat luoda hänestä omanlaisensa. Wartiainen oli kova metsämies, joka arvosti ruumiillista kuntoa ja maskuliinisia hyveitä. Toisaalta Haaviokin (runoilijana kauniiden laulujen laatija, P Mustapää) tunnustaa Shemeikan olleen melkoinen peuranhiihtäjä ja karhuntappaja.

Väinö Salminen on kiinnittänyt huomiota tähän Shemeikan kaksinaiseen rooliin:

Oli omituista nähdä tuon jylhän korvenkolkuttajan asettavan kanteleen poikkipuolin polvilleen, ja kun hän kurotteli työstä jäykistyneiden sormiaan kieliä kohti, ei olisi luullut siitä soittoa lähtevän. Mutta varmastipa ne kielillä liikkuivat ja saivat esille noita surumielisen vienoja säveleitä, joiden säestyksellä on kudottu Kalevalan taruja ja tuotu ilmi metsäläisten unelmat, vienosti kuin salojen humina.

Olen onnistunut saamaan haltuuni Shemeikka-aineistoa, joka ei ole vielä ollut tutkijoiden käytettävissä.  Kun yhdistän oman aineistoni muuhun Shemeikka-tutkimukseen ja perinteeseen, hahmottuu tästä ”karjalaisesta heeroksesta” mahdollisesti vielä entistäkin mystisempi ja arvotuksellisempi kuva ja samalla saa selityksensä sekin miksi aikansa parhaaksi runonlaulajaksi mainittu mies  jätti niin vähän runoja jälkipolvien ihmeteltäväksi.

Lähtökohdaksi voisi ottaa Pedrin Armas Launikselle 1905 laulaman Tulen synty-loitsun. Yle on julkaissut tämän yhden Suomen ensimmäisistä äänityksistä Elävässä arkistossaan. Kuka tahansa voi siihen nykyisin tutustua. Äänityksen tekninen taso ei ole kovin hyvä. Kuuntelijan työtä ei tee yhtään helpommaksi laulajan ikä. Pedri oli äänityksen aikaan jo 85 vuotias. Launis totesikin: ääni  riitti tuskin fonografirullaan vakoja uurtamaan.

Tulen synty

Iški tulta Ilman ukko,
Välähytti Väinämöne
Viiellä  viivuttšimella,
Kuuella kokon sulalla,
Elävällä ennuksella.
Tuiskahti tulisoroni
Läpi moan, läpi manulan,
Läpi tuost on tuuran putken,
Halgi kirvehen hamaran.
Kasvo rautaset orahat
Suten suurilla jälillä,
Karhun kämmenten sioilla,
En minä sure susia,
Pelgäjä metšän petoja;
Kai on suet suittšipäissä,
Karhut rautakahlehissa.

(Pedri Shemeikka lauloi Tulen synnyn Hjalmar Basilierille Mysysvaarassa v. 1884. Lähde Suomen kansan vanhat runot VIII3; 644)

Armas Launis tallensi Shemeikkaa vuonna 1905, jolloin hän kierteli Karjalassa keräämässä lauluja. Tulen synty  on julkaistu The Kalevala Heritage -CD-levyllä vuonna 1995 (ODE 849-2) ja Yle:n Elävässä arkistossa http://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/04/21/etta-pahat-paraneisi-loitsujen-jaljilla. Ylen tallenne on kestoltaan vain minuutin; se vastaa sisällöltään v. 1884 tallennettua versiota. Huomionarvoista on, että Pedri hoitaa itse myös säkeen kertauksen. Ei ollut tuttua laulukaveria, Jehkin Iivanaa,  kertaamassa säkeitä.

Kun pohdimme Pedri Shemeikan arvoitusta, voisimme Tulen loitsun äärellä kysyä pelkistetyn kysymyksen. Mikä rooli oli tällä loitsulla Raja-Karjalassa? Siinä miljöössä, missä se oli (todennäköisesti) syntynyt, säilynyt ja missä sitä esitettiin.

2500–3000 vuotta sitten itämerensuomalaisten kansojen yhteisten esi-isien eli ns. kantasuomalaisten kulttuurissa alkoi murros. Tuolloin syntyi uudenlainen musiikki ja runo, josta muotoutui vatjalaisella, virolaisella ja suomalaiskarjalaisella alueella kalevalainen runolaulu. Sen alkuperään liittyy shamanismi, joka itse asiassa yhdisti kaikkia pohjoisia pyyntikulttuureita.

Shamaania tarvittiin kriisitilanteiden ratkaisemisessa välttämättömään suoraan kommunikaatioon supranormaalien olentojen kanssa. Shamanismin keskeisiä ajatuksia ovat käsitys ihmisen ulkopuolella vapaasti liikkuvasta sielusta, noidan liitto avustavien henkien kanssa, metamorfoosin kyky ja transsin aikaan tapahtuva sielun matka tuonpuoleiseen.

(Anna-Maija Siikala, Itämeren suomalaisten mytologia, 2014, s. 370, vrt. Asplund, Anneli – Laitinen, Heikki Kalevalaisia lauluja. Sävelmät, sanat ja selitykset nelipolviset -kasettiin, 1979)

Otan analyysini  avuksi lähinnä Miia Iisakkalan musiikkitieteen gradun Äänen voima: Puhuttu, resitoitu ja laulettu esitystapa suomalaiskarjalaisissa tulen loitsuissa (Pro Gradu -tutkielma Helsingin yliopisto Taiteiden tutkimuksen laitos Musiikkitiede, 2007) ja Riitta Rainion laajaan kansanperinneaineistoon perustuvan tutkimuksen’’Mikäit kellot kuuluut, sikäit pahat pajetkoot!” Akustinen kommunikaatio suomalaisissa kansanomaisissa riiteissä (2005)

Tulen synty- loitsussa kerrataan säkeet, mikä  todistanee sen, että loitsua ei esitetty kriisitilanteessa. Toisaalta esitystilanne (Pedri esittää runonsa Launikselle) oli joka tapauksessa rauhallinen. Eihän Pedrin tarvinnut loitsulla vaikuttaa mihinkään; ehkä  korkeintaan siihen saiko hän viinapalkan vai ei tehdystä työstä.

Varmaan Launis on pyytänyt Pedriä laulamaan loitsuja; hän tekee sitä mitä käsketään. Loitsut esitettiin useimmiten kuitenkin lausumalla.  Leaa Virtanenkin on kiinnittänyt tähän huomiota: hätätapauksessa (kuten parannettaessa) loitsu on lausuttu, koska se on ollut nopeampi ja siten tehokkaampi. Myös taikamenettelyiden yhteydessä loitsu on lausuttu. Loitsu on laulettu yleensä johonkin työhön valmistauduttuessa ja sen aikana, hyvän onnen turvaamiseksi ja pahan torjumiseksi. On siis mahdollista että autenttinen Tulen synty laulettiin, mutta varmaa se ei ole.

Iisakkalan ja Virtasen huomiot avaavat ovia  jatkoanalyysille. Kiireelliset loitsut (kun piti saada aikaiseksi nopea vaikutus) ja esitysloitsut palvelivat eri tehtäviä. Iisakkilan mukaan Pedrin Tulen synty liittyy  karjantyöntöön, jokakeväiseen riittiin. Karjaa ulos laskettaessa luettiin erilaisia karhun ja suden sanoja ja loitsuja, joilla pyrittiin pitämään ne loitolla karjasta. 

Pohjois-Karjalassa, Raja-Karjalassa ja Vienassa uloslaskuriitin yhteydessä luettiin jopa sata säettä pitkiä loitsuja.

Iisakkala vetoaa varmaankin länsisuomalaiseen aineistoon, kun hän pitää  karjanuloslaskupäivänä 23. huhtikuuta, Yrjön, Jyrkin ja Jyrin päivää. O A Hainarin mukaan: ”Karja laskettiin läävästä jyrrinpäivänä, toukokuun 5 p:nä. Toisinaan oli maa silloin vielä lumen  vallassa, siellä täällä vaan vähän pälviä, mutta siitä huolimatta oli karja ulos laskettava.”

Nykyisin myös Karjalassa Jyrin päivää vietetään 23.4. Aikaisemmin sitä vietettiin toukokuun alussa.

Suomalaisen äänimaiseman historiaa tutkineen Riitta Rainion mukaan keväisessä karjan uloslaskussa kannettiin kekäleitä, kynttilöitä, tuohuksia ja päreitä, jotka symboloivat tulen voimaa. Tulen lisäksi tärkeää oli kaikenlaisen melun pitäminen. Rämistelyn lisäksi luettiin erilaisia hokemia ja loitsuja.

O A  Forsström (Hainari):

Enenkuin siivatat (T.T: = karja) ajettiin läävästä, kiersi emäntä ne kolmeen kertaan. Hänellä oli siinä toimessa kolme rautakalua: veitsi kädessä, toinen hampaissa ja kirves vyöllä. Toisessa kädessään piti hän kolme palavaa pärettä. Päreiden tuli olla pintapäreitä, ja jokaiseen oli piirretty kolme viiskantaa. Viiskanta on vieläkin Raja-Karjalassa yleisesti käytetty taikamerkki. Se leikataan milloin mihinkin paikkaan, esim. uksien pihtimieleen y,m. Talouskapineisiin piirretään niinikään usein viiskannan merkki ja vanhoissa kanteleissa on se tavallinen.

(Forsström, Kuvia Raja-Karjalasta, 1894 s. 74-75)

 ( Viiskantaa on  kutsuttu myös pentagrammaksi, se on viiden yhtä pitkän janan muodostama tähtimäinen kuvio).

Suomalais-karjalaisen kansankulttuurin kaksijakoisessa maailmankuvassa tämänpuoleista maailmaa edustaneet  ihmiset, kotieläimet, kotitila ja kylä olivat vaarallisten ja tuonpuoleisten voimien uhkaamia.

Tuonpuoleista maailmaa edustaneet pahat henget, vainajien henget, villieläimet ja metsä aiheuttivat tämänpuoleisille kaikenlaista harmia: lähettivät tauteja, väijyivät laitumella käyvää karjaa. Ihmiset tulkitsivat karhujen, susien, käärmeiden, sisiliskojen ja sammakoiden kanssa tapahtuneet kohtaamiset henkien, tautien ja metsänhaltijoiden hyökkäyksiksi.

Tämänpuoleisen ja tuonpuoleisen maailman, kulttuurin ja luonnon pakolliset kohtaamiset olivat kriittisiä ja vaarallisia tilanteita, jotka alistettiin rituaalisen kontrollin käsittelyyn.

Kotipiiri varustettiin rautaisilla esineillä ja muilla taikakaluilla; näin taisteltiin näitä vaarallisia voimia vastaan. Keväinen karjan uloslasku oli osa tätä varustautumista. Asumattoman korpimetsän ja asutun pihapiirin välissä sijaitsevat metsälaitumet, aitaamattomat ahot ja kaskipeltojen ulkolaidat eivät olleet yksiselitteisesti ihmisille kuuluvia alueita, vaan ihmisen ja korven yhteistä resurssialuetta, jonka käytöstä oli neuvoteltava joka vuosi uudestaan. 

Talven aikana käyttämättöminä olleet laitumet ja lähimetsät olivat ihmisten mielestä metsänväen valtaamia, ja ne oli kevään tullen vallattava ihmistoiminnalle takaisin. Ennen kuin kellokaulaiset lehmät laskettiin laitumelle omin päin, oli rituaalein varmistettava, että tuonpuoleiset oli työnnettävä kauemmaksi korpeen.

(Lähde: Riitta Rainio, emt. s. 287)

Tulen synty -loitsu on Iisakkilan mukaan ollut osa riittiä, jossa on ollut tarkoituksena turvata karjan kesäinen ulkoelämä. Vaikka esitystapa eli laulu toteutuu tyypillisenä runolaulusävelmänä, niin sen toteutumisympäristö, karjanlaskuriitti, on ollut täynnä ilmiöitä ja tapahtumia, joiden merkitys ja tarkoitus on ollut luonnon järjestykseen vaikuttaminen.

Tulen loitsun osasivat myös Pedrin sukulaismiehet Ondrei Iivanapoika Shemeikka, Jehkin Iivana (Iivana Shemeikka) ja Pedrin veli Mikki Shemeikka.

Kun  P A Angervo laulatti Jehkin Iivanaa Muuannossa 1906, on loitsun nimeksi laitettu juuri Karjantyöntöloitsu.


Karhulla on ollut vahva sijansa suomalais-karjalaisessa kansanuskossa. Myyttiset tarinat karhun ja naisen liitosta ovat euraasialaisessa kulttuuripiirissä levinneet laajalle. Pohjoiskarjalaisten riittirunojen mukaan karhu syntyi Pohjan eukon povella Pimeässä Pohjolassa tai sitten ”otavaisten olkapäillä.”

Karhu on syntynyt kaukana, toisaalla. On vain yksi hänen vertaisensa, taivaan poika  –  Jeesus-lapsi.  Suomalais-karjalaisessa loitsuperinteessä molemmat taivaalliset pojat, niin karhu kuin Jeesus-lapsikin, lasketaan maahan kultäkätkyen eli sateenkaaren turvin.

Karhu saadaan vaarattomaksi ottamalla se takaisin pakanallisesta maailmastaan osaksi kristittyjen maailmaa. Karhullahan on tunnetusti monta nimeä ja kuten jumalalliselle arvolle kuuluu, alkuperäisintä nimeä (karhu tai kontio) ei sopinut lausua ääneen. Kiertolmaisuja raja-Karjalassa olivat mm. metšelävy, mezikäbäl, djiedoi, toppa ja virzujalgu.

Pekka Kyytisen artikkeli Taiaonomaisia rajakarjalaisia hää- ja naimatapoja on hieno näyteikkuna (myös visuaalisesti, sillä Pekka Kyytisen valokuvat raja-Karjalasta ovat uskomattoman hienoja, niistä kannattaisi järjestää näyttely) Pedrin toisen kotipitäjän, Korpiselän mytologiaan. Kyytinen esittelee rikasta perinneaineistoa; päälähteenä lienee korpiselkäläinen ”Stobin Tadjana.”

Jotta pojat olisivat ”innokkaampia”, kantoivat tyttäret vaatteissaan ja povellaan karhunkynsiä ja hopearahoja. ”Sanottih, jotta karhun kynnet kun on, on poika innokkuamp; hobierahoi heil ol, tyttölöil.”

(Kyytinen, Karjala II, s. 94)

Myös hääsängyn pohjalle laitettiin karhunkynsiä.

Pedri Shemeikka pyrki aina kantamaan mukaan karhunkynsiamulettiaan. Esineen pyhyyttä korostaa sekin, että todennäköisesti vain pirtin oma väki oli tästä tietoinen.

Pedri Shemeikan ja monen muunkin karjalaisen laulajan ja loitsijan maailmankuvan ymmärtämiseksi suosittelen erityisesti Laura Stark-Aholan artikkelia Pyhä raja ja pyhä keskus. Rituaalimallit ortodoksisen Karjalan kansanuskossa (Kalevalaseuran vuosikirja 79-80, 2002).

Siikala on mieltynyt termiin rahvaanuskonto, kun taas Stark käyttää termiä kansanuskonto, jolla hän korostaa ortodoksisen Karjalan uskon olleen synkretististä: kristinusko ja esikristilliset tavat elivät vuorovaikutuksessa keskenään.

Karjalassa kansanuskonto syntyi ortodoksisen kirkon kanssa vuosisatojen ajan käydyn dialogin tuloksena. Kirkko antoi paikallisille yhteisöille tilaa ja vapauden tulkita ja soveltaa kristillisiä opetuksia sen mukaan, miten ne parhaiten soveltuivat yhteisöjen jokapäiväisiin tarpeisiin.

(Stark-Ahola mt, s. 181)

Stark-Aholan mukaan kansanuskon rituaalit pyrkivät kontrolloimaan yhteisön ja korpiluonnon suhdetta. ”Lisäksi rituaalit, jotka toimivat välittäjinä elävien ja kuolleiden välisen rajan yli, auttoivat myös liittämään vainajat takaisin elävien yhteisöön rituaalien kontrolloimalla tavalla.”

Onnea oli olemassa vain rajallinen määrä. Jos onnea oli ollut liikaa, oli  tämä ”ylijäämä” jotenkin kompensoitava, muuten tasapaino ihmisen ja luonnon välillä järkkyi.

Ortodoksisten pyhien merkkipäivät praasniekkoineen olivat tärkeä osa ortodoksisten kylien vuotuiskiertoa. Taloustoimet (kuten kynnöt, metsästys, lehmien laitumelle lasku) pyrittin aloittamaan ja lopettamaan ortodoksisessa Karjalassa samaan aikaan.

Lehmiä ensimmäistä kertaa keväällä ulos laskettaessa esitetyt rituaaliset vettomukset olivat usein vaihtosopimuksia: ihmiset antoivat metsänhaltijalle leipää, piirakoita, munaa tai rahaa tai sen edustajia pyydettiin suojelemaan karjaa tai yksinkertaisesti olemaan tekemättä sille pahaa.

(Stark-Ahola mt, s. 195)

Pyhiä ei saanut loukata. Jos teki Pyhään Eliaan päivänä heinää, saattoi salama iskeä tai polttaa ladollisen heiniä.

Ortodoksiset pyhät joutuivat hyväksymään rinnalleen muutkin ”pyhät”, esikristilliset jumalhahmot,  luonnonhaltijat, vainajat ja eläimet.

Jokaisen ihmisen tai eläimen, joka tuli vieraaseen taloon pidemmäksi aikaa, piti saada lupa talon omalta maanhaltialta tai hänen piti peräti ”ostaa” siltä kappale maata, jotta maanhaltija ei suuttuisi tai loukkaantuisi. Maanhaltija uhkasi esimerkiksi morsiamia, uusia palvelijoita, äsken ostettuja lehmiä ja jopa vastasyntyneitä lapsia ja vasikoita. Maanhaltijaa tervehdittiin rituaalisesti tai joskus sille annettiin konkreettisia lahjoja kuten ruokaa ja hopeakolikoita, jotta se leppyisi ja hyväksyisi tulokkaan.

(Stark-Ahola s. 187)

Siikala on onnistunut löytämään kiinteän suhteen metsästyksen ja erotiikan välillä:

Loitsut kuvaavat metsästäjän suhteen riistaan eroottiseksi pyynniksi. Mies on muita urheampi, kaunis ja vapaa metsänkävijä, riistaeläimet hänen kohteitaan ja naispuoliset lajinhaltijat hänen avustajiaan.

(Siikala, mt. s. 462).

Shemeikan loitsussa luetellaan heti aluksi itämerensuomalaisen mytologian kaksi suurta jumalhahmoa, Väinämöinen ja Ilmarinen. Erityisesti Väinämöinen, luojaheeros, sankarillinen tietäjä  esiintyy karjalaisten runojen päähenkilönä. Hän oli myös veden jumaluus, jonka pääasiallisena ”aseena” oli pikemminkin mela kuin miekka. Hänen yleisin kulkuneuvonsa onkin vene. Ilmarinen taas hallitsi taivasta ja tuulta ja oli myös tulen isä. Juuri näihin kahteen itämerensuomalaisen mytologian suureen Pedrin täytyikin vedota loitsussaan; heistä täytyi aloittaa. Väinämöinen oli tunnetusti myös ”vanha”, häntä tasapainotti keski-ikäinen Ilmarinen... Vahvat oli siivattojen uhkatkin (sudet ja karhut), jota täytyi loitsussa pelotella ”rautakahlehilla.” Loitsun voimaa varmaan tehosti  karjanuloslaskuun liitetty tulielementti. Onhan loitsun nimikin Tulen synty.

Runonkerääjät saivat mitä halusivat, jos ymmärsivät tarjota viinapalkan ja olivat luotettavan oloisia. Pedri Shemeikka halusi kuitenkin pitää suurimman osan runoaarteistaan omana tietonaan. Toisaalta Pedriltä saatujen eeppisten runojen ja loitsujen vähyyteen saattaa vaikuttaa myös perin inhimillinen syy:  Kun Basilier (ensimmäinen Pedrin luo tiensä löytänyt kerääjä, tosin tiettävästi myös Europaeus on tavannut Pedrin liikkuessaan Shemeikan kylässä 1840-luvulla) laulatti Pedriä, oli Pedri jo yli 60-vuotias. Muisti oli jo ehtinyt rapistua.

Kaiken tämän kansanperinnemateriaalin (oli sitten kyse palavista päreistä, karhunkynsistä tai viiskannalla koristetuista kanteleista) äärellä on helppo ymmärtää Raja-Karjalan ehkä tunnetuimman eeppisten runojen ja loitsujen taitajan omassa piirissään hankkima arvostus.

Kuten Väinämöinenkin myytin maailmassa, edusti Pedri reaalimaaailmassa  hengen voimaa, kokemusta ja viisautta. Pedri hallitsi ”sanat” ja ”luvut”, joilla rahvas saattoi varmistaa vuodentulonsa, terveytensä, elämän jatkuvuuden.

Matkat kirkonkyliin olivat pitkät. Kirkon lisäksi tarvittiin myös muita uskonnon asiantuntijoita sekä ennen kaikkea kriisien ratkaisijoita. Keskiaikaisessa kaskikulttuurissa tietäjästä kasvoi kulttuurin heeros. Juuri kaski- ja eräkulttuurin luoma elämänmuoto, jossa oli selvittävä oman tietonsa ja taitonsa varassa ilman kyläkulttuurille tavallista lähinaapureiden apua, tarjosi tietäjä-ideaalille kasvupohjan. Tietäjä turvautui pyhissä sanoissa piilevään tietoonsa, syntysanoihin, joita tuotettiin suuri määrä kaikkien sairauksien ja ongelmien varaksi. Loitsujen aineksina olivat epiikasta mieliin jääneet myyttiaiheet ja sen maailmankuva, jota syvennettiin kristillisen opin antaman tiedon avulla. Tietäjän välineenä loitsuista tuli itäsuomalaisen perinteen omaleimaisin laji, jonka keskeisyys näkyy myös vienalaisessa kulttuurissa.

(Siikala, mt. s. 455)

Pedri Shemeikka ei ollut vain runontaitaja, hän oli arvostettu tietäjä, kriisitilanteiden ratkaisija. Hän oli saanut laulunsa ainakin symbolisesti kaukaisesta, ei välttämättä peninkulmilla mitatusta ”Tuli-Lapista ". Hänen esi-isiensä loitsut ja peuranmetsästykset olivat tiedossa... juuri omalta suvultaan  Pedri olikin suuren osan tiedoistaan ja taidoistaan perinyt. Milloin verkkoja kokiessa, milloin karhua kiertäessä, mutta myös hämärissä pirteissä, päreiden valossa, kanteleen helistessä.  Ei kulttuuriperintö tyhjästä synny. Seuraavat sukupolvet saivat lukea loitsunsa kirjoista.

Ehkä Pedrin henkisiä voimia myös pelättiin. Ristivaarassa, Pedrin naapurina asui Anna Hakulinen, joka muistelee tässä lapsuusaikoinaan kuulemaansa tarinaa Pedristä:

Kerran vietettiin Petrin naapurissa häitä eikä tätä äkeää ja omanarvontuntoista ukkoa muistettu kutsua häihin mukaan. Ukko suuttui tästä ja teki nuorelle parille todella ilkeän taian. Toiset seurasivat, miten nuorikko muuttui päivä päivältä yhä äkäisemmäksi ja äkäisemmäksi. Kyselemään, jotta mikä se on niin pahasti pielessä ja lopulta toinen purki huolensa ja murheensa. –  Luulin mie miehelle menevän, vaan eihän tuo mikää mies ouk. Se ei ymmärrä hyvän piälle mittää, ei tiijjä naisista tuon taivaallista. Perhe sitä pohtimaan ja lopulta pojan isä älysi asian oikeat laidat.  –  Petri, se pahalainen, se jäi kuhtumatta häihin ja sillä on nyt lusikkansa hämmentimenä tässä sopassa. Isäntä itse taiantekoon ja taitaja kun oli, tulivat asiat taas kuntoon.

(Ollaan Öllölässä. Kylälukemisto Tuupovaaran Öllölöstä, Tuupovaara-Seura ry 1995)

Oliko Pedri tehnyt mitään taikoja ei liene tässä tarinassa tärkeintä, vaan pikemminkin Pedrin maine taikakeinojenkin hallitsijana. Toisaalta esimerkki osoittaa, että taikakeinoihin luottivat muutkin kyläläiset.

On todennäköistä että vahvimmat loitsut esitettiin vain sillon kun niitä oikeasti tarvittiin. Oma lähdeaineistoni vahvistaa tämän: Pedri koki olevansa osa luontoa ja sieltä hän keräsi voimaa auttaa sekä itseään että lähiympäristöään. Monet kerääjät ovat todenneet rajakarjalaisen ihmisen noudattaneen tunnontarkasti ortodoksisiakin riittejä, erityisesti paastonajat koettiin tärkeiksi. Kristinusko muodosti kuitenkin vain ohuen pinnan rajakarjalaisessa kansanuskossa. Pedri uskoi sokeutuneensa, kun hän unohti ottaa amulettinsa (karhunkynnen) kalareissulleen. Erityisesti karhusta ja hauesta hän koki saavansa voimaa ja vitaalisuutta. Pedrin haukimagiasta oli perillä vain pirtin oma väki. Tuskin on sattumaa että kohdatessaan Jean Sibeliuksessa sielunveljensä kesällä 1892, kaikuivat Mysysvaaran pirtissä Hauen syntysanat.

Runo-Karjalan ulkopuolelta tulleilla runonkerääjillä oli ainakin kolme perusongelmaa: ensiksi heidän oli vaikeuksia ymmärtää karjalan kieltä,  toiseksi ortodoksista uskontoa ja kolmanneksi kansanuskoa. ”Karelianismi” ei aina merkinnyt paikallisen väestön aitoa ymmärtämistä; kykyä ottaa vastaan itselle outoja kulttuurisia elementtejä. Sortavalan seminaari ja lyseo, muiden muassa,  tekivät varmastikin parhaansa auttaakseen rajan kansaa nousemaan köyhyydestä, mutta jos asenne on ”kansan kohottaminen” (suora lainaus Sortavalan lyseon matrikkelista), ei kulttuurien aidosta kohtaamisesta voinut tulla mitään.

Pedri Shemeikka on kuvattu useimmissa matkakertomuksissa juroksi, vähäpuheiseksi mieheksi, jota oli vaikea saada ottamaan kanneltaan esille. Siksi Sibeliuksen kokemus, jossa Shemeikka lauloi ja soitti kannelta tunnista toiseen, on poikkeuksellinen. Poikkeuksellisen kokemusmaailnan tarjoaa myös Juhani Sjöströmin Karjalan povessa (1896), joka on jäänyt aivan liian vähälle huomiolle Shemeikka-tutkimuksessa. Korpien povessa teoksen avulla on mahdollista astua synkretistiseen maailmaan, jossa jatkuvasti  pyrittiin etsimään tasapainoa arkisen (ymmärrettävän) ja yliluonnollisen (vaikeasti ymmärrettävän) välillä.

Käkisalmelaissyntyinen  Sjöström oleskeli Korpiselässä 1894-1895. Hänen tarkoituksensa oli tehdä piirroksia Kalevalaan. Sjöströmin Korpien povessa (1896) on tiettävästi kirjoitettu Pedri Shemeikan saunassa. Sjöström ei mainitse yhdenkään  henkilön nimeä teoksessaan, paikannimistäkin ainoastaan Kokkarin kylän (Korpiselässä). Niin Hannes Sihvo kuin Martti Haaviokin pitävät kuitenkin selviönä, että Sjöströmin esittelemä runonlaulaja on Pedri.

Sjöström, olihan hänellä aikaa tarkkailuun ja hartaaseen kuunteluun, on päässyt mielestäni hyvin lähelle sitä intuitiota mikä minulla on siitä miljööstä, joka synnytti karjalaisen runon ihmeen.

Tuo sydän on heidän runollisuutensa, lyyrillinen henkensä, joka kukoistaa parhaiten heidän yksinäisinä hetkinään, mutta joka luo heijastuksen muissakin erilaisissa tilaisuuksissa, kun on vain jotain johtimena. Ja ei se rajoitu paljaisiin sanoihin, kylmään, haukottelevaan osanottoon ja kuulemiseen, vaan se todella vie heidät mukanaan. Mielensä tuntuu kaihoiselta, sydämessä pulpahtelee ja ajatukset ehättävät tuomaan tunteita ilmi. Mielellään he jättävät työnsäkin seisahtamaan kuulleessaan runomuotoon puetuita ajatuksia ja elämää. Siinä kehrääjänsä edessä seisoo kököttää hyrisemättömänä rukki, ukolta on seisahtanut verkon käpy kouraan, ja tuolla pöydän päässä toimittavalta isännältä on naskali jäänyt pöydälle joutilaana ja itse hän, kyynärpäät pöytää vasten, pää nojautuneena käsien varaan, kuuntelee, kun hänen suurempi poikansa tuolla uunilla, pienoisen tuikkivan lampun valossa ”laulaa” - kuten he runojen lukemistakin sanovat - Kantelettaren runoja. Mutta kai ei isälle tuolta saakka hyvin kuulu, koska hän käskee poikansa laskeutumaan uunilta ja tulemaan hänen luokseen pöydän ääreen lukemaan. Poika tottelee ja sen jälkeen kertyy koko perhe pöydän läheisyyteen. Naiset ovat kukin tuoneet rukkinsa mukaansa, vaan ne eivät jouda pyörimään, kuin kehrääjäin ajatukset ovat kiintyneet kuuntelemiseen. Vanha mummo vain pyörittää värttinää sormiensa välissä ja toisella kädellään vetää kuontalosta tappuroita kierittäen niitä rihmaksi. Vaan pää on mummoltakin kallelleen vaipunut ja sisällinen iloisuus on punannut hänen kasvonsa, värttinä näkyy pyörivän itsestään ja sormet toimivan oman tottumuksensa mukaan.

Sjöström oli varmaankin itse lahjoittanut Shemeikoille Kantelettaren, vaikka tiesikin, että rajakarjalaiset osasivat samoja runoja muutenkin. Kun Pedri sai vielä Sjöströmiltä suun kostuketta, alkoi pirtin seinät kaikua Wäinämoisen ja Jougamoisen urotöistä, Peuran virrestä ja muustakin, koska ”alkaakin sitte loitsuja ja jokainen nivel hänellä liikkuu päästellessään loitsusanoja.”

Sjöström on kirjannut ylös, että Shemeikka lauloi kaiken kahdesti, koska hänellä ei ollut erityistä säestäjää.

Runoilta päättyy Pedrin sanoihin:

Ukko uupui, vanha vaipui
kuoli konttiloin tekijä

Sjöström on kirjannut teokseensa: ” Ja siihen hän tällä kertaa lopetti, sanoen vielä, että hänen suvussaan hänen kanssaan menee runolaulanto hautaan, sillä ei ole yhtään hänen lapsissaan, eikä lastensa lapsissa hänen seuraajaansa.”

Filip Pyykösen muistot Pedristä kannattaa laittaa tähän Sjöströmin muistelmien jatkoksi:

Ristivaarassa, Öllölän kylässä, eleli Pedri Shemeikka viimeiset vuosikymmenensä. Kotoani oli sinne kolmikilometrinen metsäpolku, joka kiipeili vaarojen rinteitä ja kulki yli solisevien purojen. Tämä matka oli tuttu, tuttavat perilläolijat. Usein vierailin Ristivaarassa ja gosti, vierailu, saattoi olla viikkokaudenkin pituinen.
Aamu- ja iltapuhteina avarassa pirtissä naiset kehräsivät, paistoivat piiraita. Miehet askartelivat puhdetöissä tai kisailivat voimaleikeissä. Dietto, Ukko-Pedri, oli sokea jo, mutta kutoi aikansa kuluksi verkkoa. Hän asusti omassa nurkassaan, istuskeli mietteihinsä vaipuneena sänkynsä reunalla. Kun bunukka, lapsenlapsi, saapui tervehtimään diettoa, oli tämän tapana koettaa päälakea ja ihmetellä: ylen äijän on toas Hilippa kasvat – vaikka viimeisestä mittauksesta olisikin kulunut vain pari päivää. Dietto tiesi, mikä oli mieleen miehenalulle, jota sanottiin Pieneksi-Hilipaksi.

Pedri oli harvinaisen juro ja itseensä sulkeutunut. Mahdollisesti hän oli nuorena ollut ”huima brihatšu” kuten muutkin, mutta lähes sadan vuoden taival karussa erämaassa, monine henkisine kokemuksineen kovettaa miehen, kuten aika kelottaa kuivaksi vanhan hongan, joka sekin heilui nuorena kaikissa tuulissa. 

(Filip Pyykönen: Suurta riistaa ja pientä : metsästystarinoita Karjalan saloilta. Teoksessa Suomen riistapoluilta / toim. Yrjö Ylänne,  1961)

Tästä katoavasta Karjalasta O A Hainari kirjoitti 1906: ”Salot harvenevat Raja-Karjalassa ja satujen hämärä niistä hälvenee. Uusi sukupolvi kuulee lehmänkellojen kilinän siellä, missä ennen kaikui kontion vihellys. Salokylän laidassa, missä emännät ennen lukivat loitsujaan pyhän uhrihongan juurella, siellä kohoaa nyt uuden kansakoulun harjahirsi.”

Lauri Hannikainen oli saattelemassa huhtikuussa 1915 Pedri Shemeikkaa kalmiston rauhaan:

Läksimme Karjalaan, suurta laulajaa hautaan saattamaan. Saavuimme Ristivaaraan. Välkehti tähtikirkas taivas. Kuusimajassa kartanolla nukkui Petri arkussaan ja kasvoilta kalpeana heijasti kimmeltävän taivaan valo. Paljastetuin päin seisoi ympärillä kansa, tuikkivat vahakynttilät käsissään. Sielun messu tenhoisa, valtava, kohosi siinä Korkeimman puoleen kevätyönä ihanimpana, ja kynttiläin loisteessa sulautuva tähtitaivaan tuike viritti pyhät kultalangat kalmakuusikosta taivahan kirkkauteen... Yön valvoi hartaana kansa, kertoellen muistojaan kaatuneesta urhosta. Valkeni aamu. Maan poveen saatettiin ukko, ihanaan ikikalmistoon kuusien synkeään suojaan, niemen kärkeen, järven laineen lauleltavaksi. Ja korkealle kohosi taivoa kohti honkanuotion savu erämaan haudan ääreltä. Tuhannet kerrat on ukko nuotion loimun äärellä nukkunut. Nyt hän nukkui viimeistä kertaa, nukkui pyhän tervaksen tuoksuun, pyhän turpeen turvalliseen helmaan. Värähti kansan sydän, kierähti kaipauksen kyynel. Honkien latvoissa humisi hiljainen hautavirsi, johon yhtyi koko erämaa...

(Lauri Hannikainen, Kuolevan laulun mailta s. 54-55)

Pedrin vaimo Maura lauloi Pedrin kirstua ladittaessa  ns. Ruuhen virren:

Middov oldannoh nygoi vaimeloisen vakkesrojuized?/ Ihalal armoisellenj igäizii kodizii azutah./ Luadikkoa kuldaizil kädyizil kuldaizel armoizellenj igäized kodiized./ Pangoatto kallehel armoizellenj kalanluuhized kravattjized,/ pangoa pestyt armoizellenj ylenpehmiezed perinnäized/ pangoatto aig-armoizellenj allinlinduzien andubaized peähyizien aole./
Katelkoa pesty armoistai pehmielöit katushkaizil./ Anna pitkien matkaisien tulduo pezejy armoisenj ehki huogavuo!/ Loadiekoa kohted kroaznoi ikkunjnelyöd kallehel armoisellenj!/ Ann´ihalu armoizenj meidy igäviz aigaziz ehki katshov niiz ikkunpielyizis.

Suomennettuna:

Mikä outo työ on ikävänalaisella!  Ihanalle rakkaalleni ikuista kotia rakennetaan. Laatikaa kultaisilla käsillä armaalleni ikuista kotia! Pankaa kalleimmalleni kalanluiset sängyt, antakaa armaalleni ylen pehmeät patjat, pankaa hänelle, joka aikanaan oli armaani, allinlinnun untuvia pään alle! Peittäkää pehmeillä peitteillä, jotta pitkän matkan tultuaan pesijä armaani edes levähtää. Tehkää kahdet punaiset ikkunanpielet kalliille armaalleni, että ihana armaani ikäväpäivissään meitä edes katsoo niistä ikkunanpielistä.

Pedrin surujuhlaa vietettiin viikko. Saattajien joukossa oli paljon etelästäkin tullutta kulttuuriväkeä. Hellä Pelkosen mukaan ”puheita pidettiin useita, ja kukkiin peittyi laulajan hautakumpu".

(Hellä Pelkonen: Raja-Karjalan runonlaulajat, s. 56-57, teoksessa Vanhan runon mailla,1935)



2 kommenttia:

  1. Kiitokset erittäin mielenkiintoisesta kirjoituksesta. Olen kopioinut sen linkkinä Shemeikan sukuseuran jäsensivuille seuran jäsenien luettavaksi. Erittäin monipuolinen ja avartava blogikirjoitus. Suurkiitokset, toivottavasti en loukkaa tekijänoikeuksia.

    VastaaPoista