Lauri Viita. Suomalaisia tarinoita 4.

Kuvan lähde: https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Lauri_Viita.jpg?uselang=fi

Olen kymmenisen vuotta inventoinut suomalaista runoutta. Vaikka ihmisen elin-ikä ei riitä koko suomalaisen runouden läpikäymiseen, jotain kuitenkin olen jo ehtinyt asian eteen tehdä ... ja muuan kirvesmies Tampereen Pispalasta, Lauri Arvi Viita, taitaa olla tällä hetkellä, vuosien runoissarypemiseni jälkeen, ehkä se runolija, jonka voisin ilman suurempia epäilyjä sanoa olevan, ei ehkä muiden mielestä, mutta omasta mielestäni, Poeta Finlandiae. Minulle tärkein suomalainen runoilija.

Tämän historian blogini aiheena on siis  Lauri Viita (1916-1965), suomalainen kirjailija, jonka syntymästä,on tullut juuri kuluneeksi 100 vuotta.

Lauri Viita syntyi 1916 Emil ja Alfhild Viidan kuusilapsisen perheen nuorimmaiseksi Pirkkalan kunnan Pispalan  kylässä, joka on sittemmin liitetty Tampereen kaupunkiin. Viita kävi Tampereen klassillisessa lyseossa keskikoulun ja osan lukion ensimmäistä luokkaa mutta jätti koulunsa kesken. Isäänsä seuraten hän kouluttautui kirvesmieheksi ja työskenteli rakennustyömailla.

Kirjoitan tätä blogiani 22.12. Sattuu olemaan Viidan kuolinpäivä. Vuonna 1965, joulukuun 21. päivänä, Viitaa kuljettaneeseen taksiin törmäsi maantiellä rattijuopon ajama kuorma-auto. Hän kuoli seuraavana päivänä Töölön sairaalassa 49-vuotiaana.

Kuolinpäivänä ilmestyi Parnassossa Viidan runosikermä "Onni". Tilanpuutteen vuoksi siitä puuttui kuitenkin kahdeksas sikermä.

Viidan runoissa on yleensä tarina. Näin myös Onni-runossa, joka lienee tällä hetkellä suomalainen mielirunoni. Olen liittänyt runon säkeet yhteen, jolloin tarina tulee paremmin esille:

Onni (osa runosta)
Kiitos elämästä, Äiti. Pari riviä tein kirjaimia tänään.Siinä kaikki. Olen onnellinen.Suvimaisema: lahdentyven,saunaranta ja vene ja helle, männiköntuoksu,kukat, välkkyvät kalat,lapsi, lapsia, lapset ja vanha onnellinen kaiku: Isä, hei!

Lauri Viitaan tutustuminen kannattaa aloittaa Arvo Ahlroosin mustavalkoisesta dokumenttielokuvasta Nousu Pispalaan (1965).

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2012/02/21/punainen-pispala-kohosi-villina-harjulle

Runoilija kävelee Ahlroosin filmissä lapsuutensa maisemissa Pispalan harjulla. Hän tapaa vanhoja tuttujaan, jututtaa lapsia, silittelee kissoja, muistelee menneitä ja lopuksi esittää runonsa Alfhild.

Dokumentin katsottuaan ymmärtää miksi Lauri Viita ei ole vain Pispalan vaan myös muun Tampereen rakastetuin kirjailija. Viita ei ole menettänyt ajankohtaisuuttaan. Hänestä tehdään jatkuvasti elokuvia, teatteria, kirjoista otetaan uusintapainoksia, uusia tutkimuksia syntyy koko ajan. Yrjö Jyrinkosken jo 1940-luvulla aloittama lausuntabuumi jatkuu yhä. Kuuntelin äskettäin Juha Hurmeen hienoa Viita-tulkintaa Stadin työväenkirjallisuuspäivillä. Tänä vuonna on tullut painosta myös Viidan aikaisemmin julkaisemattomia tekstejä.

Viidalla on nimikkoseuransa, joka ylläpitää myös Lauri Viita-museota Viidan synnyinkodissa Pispalassa. Kauniinpa paikkaa Tampereella voisi tuskin kuvitella.

Lokakuussa tänä vuonna ohjasin itse runoillan Tuusulan Halosenniemeen. Esittelyssä oli lähinnä 1940-luvulla aloittaneita suomalaisia runoilijoita. Ilona Malmipuron ja Tair Arusaaren Kukunor-tulkinnat olisivat varmaan kelvanneet Viidallekin.

Tässä ote runosta Alfhild, joka ilmestyi Viidan esikoisteoksessa Betonimylläri (1947)
Äidit vain, nuo toivossa väkevät,Jumalan näkevät.Heille on annettu voima ja valta kohota unessa pilvien alta ja katsella korkeammalta. Alfhild, hän joka synnytti minut,jo joka yö sinne purjehtinut,missä nyt Eemeli tullen ja mennen murahtaa vain, kuten täälläkin ennen.Siellä he kulkevat tähtien rivissä kirkasta vanaa,isä ja äiti, peräkanaa. Sieltä he katsovat kotoista mäkeä,kissoja, koiria, tuttua väkeä,viittoen, luikaten parhaansa mukaan,ettemme loukkaisi Pispalan kivissä jalkaamme kukaan. Siellä he jollakin planeetalla puutarhakeinussa pihlajan alla viipyvät ääneti nuoruudenmuistoissa morsiusparina Tampereen puistoissa - ostaen kahvit ja pullat kai,jos sattuu olemaan perjantai.

Miten kohtasin Lauri Viidan? Varmaankin ensimmäisen kerran silloin kun suoritin kotimaisen kirjallisuuden arvosanoja Helsingin yliopistossa. Päätin silloin ottaa Viita-urakakseni hänen ensimmäisen ja tärkeimmän romaaninsa Moreeni (1950). Jaksoin juuri ja juuri kahlata sen läpin.

Itse olen asunut Tampereella 1980-luvulla. Sijaistin silloin vähintäänkin 20 tamperelaisessa koulussa. Oppilaiden kanssa oli helppo tulla toimeen. Karjalainen ja hämäläinen pärjäsivät hyvin keskenään. Tamperelaisissa yhdistyy sopivasti vakavuus ja leikkisyys, filosofi ja humoristi. Kouluväen kanssa en muistaakseni käynyt keskusteluja Viidasta. Ehkä olisi pitänyt olla aktiivisempi. Viime lokakuun Tampereen reissullani yritinkin korjata tämän virheen tamperelaisessa kapakassa... ja kyllähän sitä Viita-puhetta löytyi. Ei miestä ole unohdettu.

Muutama päivä sitten (kun olin jo kohtuullisen hyvin kuntoutunut flunssastani), päätin uudistaa haalistuneen lukukokemukseni Viidan Moreenista. Oma kirjayksilöni ei ole mikä tahansa Viidan Moreeni. Se on ensimmäinen painos, ostettu Tampereelta Laukontorilta. Romaanin painojälki on ajalta jolloin WSOY sitoi romaanit punaselkäisiksi, kansissa hieno marmorikuvio. On helppo kuvitella kirjani ensimmäisen lukijan innostus. Viita oli Moreenin ilmestyessä jo suuri nimi suomalaisen kirjallisuuden taivaalla. Betonimyllärin jälkeen oli ilmestynyt tosin oudoksi mainittu Kukunor (1949), mutta sitäkin kriitikot kehuivat, vaikka eihän siitä lastenkirjaksi ollut. Avioliitto runotyttö Aila Meriluodon kanssa ei ainakaan himmentänyt Pispalan miehen mainetta.

Kirjan alkuperäinen omistaja on osoittanut aitoa paikallispatriotismia liimatessaan etukanteen perhepotretin, jossa Viita poseeraa ensimmäisen vaimonsa Kertun ja lapsiensa Sepon ja Teijan kanssa. Ollaan siis vielä Pispalassa, niin kuin itse romaanissakin.

Kun Lauri Viita  erosi Kertusta (os. Solin) ja otti vaimokseen Ailan (Meriluoto), muutti hän pois  Pispalasta.

Onkin kummallista, että Tampere on menettänyt jossakin vaiheensa suuret kirjailijansa muihin pitäjiin. Näin kävi Oiva Paloheimolle, Yrjö Jylhälle, Elina Vaaralle, Hannu Salamalle ja varmaan monelle muullekin. Sen sijaan se on saanut Koillismaalta Kalle Päätalon, Savosta Juice Leskisen, Lahdesta Risto Ahdin, Viipurista Eeva-Liisa Mannerin ja Paimiosta Juha Hurmeen. Väinö Linna ei muuttanut koskaan kovin kauas Hämeestä.

Mutta näiden sivupolkujen jälkeen kannattaa palata Moreeniin.

Pekka Tarkka on luonnehtinut  Moreenia mielestäni varsin osuvasti:

 (Moreeni) on Tampereen työläiskaupunginosan Pispalan eepos. Sen aiheena on itsenäistyvien ihmisten irtautuminen tehtaiden vuokra-asunnoista, poliisien, pykälien ja vekselien kaupungista omaan yhteisöön, josta muodostuu  ”koti,kirkko ja isänmaa”. Raivaajahengen elähdyttämät rakentajat nousevat lähes maan ja taivaan välille korkealle moreenikannakselle, jonka kaltevaan maaperään, avarien näköalojen keskelle, pureutuu ”Luojan palikkaleikki”, suuri joukko sikin sokin rakennettuja asumuksia. Siellä on myös kirvesmies Iisakki Niemisen ja hänen Josefiinansa ”Iisakin kirkko”, jossa palvellaan rakentamista ja syntymistä. Romaanin sosiaalinen näkemys on raja-aitoja kaatava ja epäpoliittinen. Ohimennen kuvataan vuoden 1918 punakapinaa, joka näyttäytyy sotaisia ja hävittäviä voimia ivaavana traagisena farssina. Monumentaalisena, omailmeisen rytmillisenä liikkeelle lähtenyt kuvaus haaroittuu teoksen loppua kohden; sen monipolvista kuviointia hallitsee, keskeisten henkilöiden lähes raamatullisesta koosta huolimatta, hellyys tavallisia, epäsankarillisia ihmisiä kohtaan.  (Suomalaisia nykykirjailijoita, 1967).

Moreeni on myös filosofinen romaani, joka muistuttaa aika-ajoin Joel Lehtosen Putkinotkoa ja toisaalta (ja ehkä vielä enemmän) Veikko Huovisen Havukka-Ahon ajattelijaa kaikessa naturalistisessa kosmisuudessaan. Filosofi Eino Kailan teokset lienevät olleet tuttuja tälle Tampereen kirjaston ahkeralle kuluttajalle. Tiedetään Viidan lukeneen paljon tietokirjallisuuttaa laidasta laitaan.

Miksi romaani ei tehnyt minuun vaikutusta aikaisemmin? Olinko liian nuori Viidan ymmärtäjäksi, silloin 80-luvulla? Nyt lukukokemukseni jälkivaikutus on sitä luokkaa, että nostan Viidan Moreenin Kiven Seitsemän veljeksen, Lehtosen Putkinotkon, Sillanpään Hurskaan kurjuuden ja Linnan Tuntemattoman sotilaan ja Täällä Pohjantähden alla-trilogian kanssa samaan kuninkuusluokkaan.

Romaanin mielenkiintoisin osuus on sen kansalaissodan kuvaus. Tässä kannattaakin kiinnittää huomiota sodalle antamaani nimeen. Moreeni on romaani nimenomaan kansalaissodasta, ei vapaussodasta, ei sisällissodasta eikä kapinasta. Kyse on kansallisesta repeämisestä, hetkellisestä mielipuolisuudesta, joka tuhoaa hirvittävällä voimalla ihmishenkiä, tuottaa tuskaa, mutta ei missään nimessä ole mikään sankaritarina, jos on kapina, niin lähinnä epäonnistunut kapinan yritys, pikemminkin  farssi .”Ulkopuolisten” (jos sellaisia sodassa koskaan onkaan) osuus rajoittuu asetehtaisiin. Viidan mukaan Tampereella ei ammuttu yhtään laukausta kotimaisella kiväärillä. Sota oli Viidalle suomalaisten kansanryhmien keskinäinen kamppailu. Puoltaan ei kansalaisen tarvinnut edes itse valita. Ei kirvesmies Nieminenkään, rauhan mies, olisi ketään halunnut ampua (ja tuskin olisi osunutkaan), mutta ei hän voinut jäädä poiskaan punakaartista.

Sodanjälkeiset vuodet olivat Viidalle uskomattoman luovuuden aikaa. Betonimylläri (1947), Kukunor (1949) ja Moreeni (1950) julkaistiin kolmen vuoden aikana. Kaikki nämä kolme teosta kuuluvat suomalaisen kirjallisuuden kaanoniin. Tuskin kukaan muu suomalainen kirjailija pystyy osoittamaan vastaavaa kolmea vuotta - ja kaiken lisäksi nämä teokset painivat kaikki erilaisissa kirjallisissa ”sarjoissa”. Betonimylläri edustaa vahvaa perinteistä runoa (monet kokoelman runoista ovat runoiltojen halutuimpia runoja edelleenkin), Kukunor lienee suomalaisen runouden huikein nonsense-runoelma (eräänlainen Suomen Alice Ihmemaassa) ja Moreeni lienee Toivo Pekkasen Tehtaan varjossa ohella merkittävin suomalainen työläisromaani.

Pystyikö näitä teoksia kirjoittamaan mies, joka sairasti skitsofreniaa?

Olen nuoruudessani ollut töissä Kellokosken sairaalassa. Sieltä korviini tarttui tarina, että Viidalla olisi ollut oma aivan sairaalaan. Hän olisi saanut tulla ja mennä mielensä mukaan... totta tai tarua?

Ahlroosin Pispala-dokumentissa tapaa rauhallisen, viisaan miehen. Elokuva valmistui samana vuonna kuin Viita kuoli. Itse asiassa Viita oli saanut aikaiseksi myös toisen romaanin Entäs sitten Leevi (1965), johon hän tiettävästi suunnitteli jatko-osia. Sen päähenkilönä oli nuori aloitteleva kirjailija. Ehkä hän suunnitteli uutta suurta suomalaista taiteilijaromaania.

Polku jäi kuitenkin kesken.

(runosta Onni)

Kaita polku kaivolta ovelle

nurmettuu.

Ikunnan edessä

pystyyn kuivunut omenapuu.

Reppu naulassa ovenpielessä,

siinä linnunpesä.

Kun olen kuollut, kun olen kuollut.

Kesä jatkuu. Kesä.