Historiablogini Suomalaisia tarinoita esittelee suomalaisia
merkkihenkilöitä, joilla on myös minulle henkilökohtaisesta merkitystä. Pelkkä
”kansallisgalleria”- kuuluisuus ei minulle riitä. Pedri Shemeikan kohdalla
kirjoittajan suhde tarinan päähenkilöön onkin varsin henkilökohtainen. Poikani
Petri on saanut nimensä juuri Pedri Shemeikalta, vaikka suoraa sukuyhteyttä en
ole vielä löytänytkään rajakarjalaisten sukujuurieni ja Shemeikan suvun
väliltä. Lapseni tietävät mikä on heidän isänsä tahto: hän haluaa tulla
haudatuksi Pörtsämön kalmistoon. Samassa paikassa lepää myös Pedri Shemeikka.
Usein kansallinen merkittävyys on sementoitu patsaaksi tai
peräti patsaiksi. Myös Pedri Shemeikan
jäyhät kasvot näkyvät patsaissa. Legendaarisin
niistä lienee Alpo Sailon runonlaulajapatsas
Sortavalassa. Ei voi kieltää etteikö kuvanveistäjällä olisi ollut mallinaan
uudenajan Väinämöinen. Alpo Sailo vertasi Pedrin piirteitä jopa Leonardo Da
Vinciin.
Shemeikka on päässyt myös Kalevala 150. juhlavuoden
postimerkkiin. Shemeikkaa ovat valokuvanneet mm. I K Inha ja Samuli
Paulaharju. Itse Sibelius kävi tapaamassa runonlaulajaa Mysysvaarassa
kesällä 1892 (tästä kirjoitin Sibelius-blogissani). Niin Pedriä kuin hänen
säestäjäänsä Iivana Shemeikkaa (Jehkin Iivanaa) käytettiin myös lukuisissa kansallisissa
juhlissa, varsinkin Sortavalassa ja Helsingissä. He saivat edustaa niissä
rajakarjalaista runonlaulua.
Pedri Shemeikka syntyi Suistamolla Raja-Karjalassa
luultavimmin vuonna 1821 (Korpiselän ja Ilomantsin kirkonkirjojen mukaan, Suistamon
kirjoissa hänen synnyinvuotensa on 1825). Nälkävuodet ajoivat Pedrin Shemeikan kylästä
läheiseen Kondroon, jossa hän
onnistui vaurastumaan. Pedrille niin rakkaat Ruodausjärvet eivät vielä kauaksi
jääneet. Pitempää muuttomatkaa merkitsi siirtyminen Korpiselän Mysysvaaraan
(lähelle Kokkaria), kunnes hän 1894 asettui Tuupovaaran Ristivaaraan,
jossa kuoli huhtikuussa vuonna 1915.
Iivo Härkönen
tunsi raja-Karjalan todennäköisesti paremmin kuin kukaan muu aikalaisensa.
Käännynkin Iivon puoleen, kun blogini aluksi hahmottelen Pedrin elämäntyön
suurta linjaa:
Pedri Iivananpoika Shemeikassa yhtyivät sukuhaaransa ja koko suvunkin parhaat avut ja ominaisuudet viimeiseen väkevään ilmaukseen. Hän oli ruumiiltaan vankka, mieleltään luja, oli metsämies etevinten esi-isiensä laatua ja runot muisti myös kaikki, mitkä suvun suuret. Kolmannelle kymmenelle kohosivat hänen laulunsa, mikä ei ole korkea, mutta ylimpiä määriä Suomen-Karjalan runolaulajien laulumääristä, Sissosia ja Huohvanaista lukuunottamatta. Hänen kaatamainsa karhujen luku nousi täyteen kolmeenkymmeneen ja petroja hän hiihti ”riihen täyveldä.” Hänen laulunsa olivat enimmästään loitsunluonteisia, mutta niinpä muidenkin shemeikkalaisten runot ovat olleet, mihin taas on johtanut elämän laatu. Shemeikan kovissa korvissa, hallaisten soiden keskellä ja ainaisessa taistelussa metsän valtojen kera. Sissoset, Huohvavaiset ja Sotikaiset olivat lauluvuosinaan rauhallisempien olojen eläjiä, viljellympäin vierten raatajia, siksi heidän laulunsa lauhempaa, eepillisempää; Shemeikat ja Vornaset tarvitsivat runoa aseikseen, väekseen ja voimakseen
Pedri Iivananpoika Shemeikassa yhtyivät sukuhaaransa ja koko suvunkin parhaat avut ja ominaisuudet viimeiseen väkevään ilmaukseen. Hän oli ruumiiltaan vankka, mieleltään luja, oli metsämies etevinten esi-isiensä laatua ja runot muisti myös kaikki, mitkä suvun suuret. Kolmannelle kymmenelle kohosivat hänen laulunsa, mikä ei ole korkea, mutta ylimpiä määriä Suomen-Karjalan runolaulajien laulumääristä, Sissosia ja Huohvanaista lukuunottamatta. Hänen kaatamainsa karhujen luku nousi täyteen kolmeenkymmeneen ja petroja hän hiihti ”riihen täyveldä.” Hänen laulunsa olivat enimmästään loitsunluonteisia, mutta niinpä muidenkin shemeikkalaisten runot ovat olleet, mihin taas on johtanut elämän laatu. Shemeikan kovissa korvissa, hallaisten soiden keskellä ja ainaisessa taistelussa metsän valtojen kera. Sissoset, Huohvavaiset ja Sotikaiset olivat lauluvuosinaan rauhallisempien olojen eläjiä, viljellympäin vierten raatajia, siksi heidän laulunsa lauhempaa, eepillisempää; Shemeikat ja Vornaset tarvitsivat runoa aseikseen, väekseen ja voimakseen
näillä miehen
metshimailla
näillä harhoilla
saloilla
(Iivo Härkönen, Pedri Shemeikka. Shemeikkalainen tarina,
Otava 1915, s. 226)
Mutta onko Pedri Shemeikka puhtaasti ”suomalainen” tarina ?
Jos ”suomalaisuuteen” hyväksytään mukaan ruotsinsuomalaiset, romanit, tataarit
ja saamelaiset (on siis useita saamelaisia kulttuureja), voidaan siihen liittää
myös karjalaiset... itse asiassa monikulttuurisessa maailmassa kaikenlainen
nationalismi ja omiminen on tarpeetonta, jopa vaarallista.
Oli ”kansallinen” otsikko mitä hyvänsä, lähtökohtani on
Pedri Shemeikan ja rajakarjalaisen kulttuurin omaperäisyys. Filosofisesti
ilmaistuna rajakarjalaisuus edustaa vahvaa Toista verrattuna valtavirtasuomalaisuuteen.
Tämän ovat huomanneet myös viisiosaisen Suomen kulttuurihistorian laatijat.
Elämänkertaosastoon, joka esittelee 500 suomalaisen kulttuurihistorian
”suurta”, ei ole mahtunut yhtään karjalaista runonlaulajaa. Toisaalta eipä siinä
esitellä erityisemmin suomalaisiakaan runonlaulajia. Vain Kreeta Haapasalo on mukana. Tietenkin runonlaulajiin voi laskea
myös Veikko Lavin, Juha ”Junnu” Vainion, Hectorin ja Juice Leskisen. Yksi inkeriläinen on kuitenkin solahtanut joukkoon,
Larin Paraske, jonka tulen esittelemään myöhemmin blogisarjassani.
Ehkä Larin Paraske inkeriläisenä oli
helpompi sijoittaa suomen- tai ruotsinkielisten joukkoon. Yhtään karjalan- tai
saamenkielistä kaveria Larin Paraskeelle ei kuitenkaan ole kelpuutettu.
Siispä aloitetaan kielestä. Pedri Sheimeikan äidinkieli oli
karjala, tarkemmin varsinaiskarjala, jota puhuttiin hänen kotipitäjissään
Suistamossa ja Korpiselässä. Elämänsä viimeiset vuodet hän vietti Tuupovaaraan
kuuluneessa Ristivaaran kylässä, jossa puhuttiin enimmäkseen savon itämurteita,
siis murteellista suomea.
Matti Jeskasen mukaan
ennen sotia Salmissa, Suistamolla ja Suojärvellä käytettiin koti- ja
asiointikielenä enimmäkseen karjalaa. Karjalan käyttö kuitenkin vähentyi
jyrkästi 1970-lukuun mennessä. Olihan siinä välissä tapahtunut jonkinasteista
valtakunnallisten rajojen siirtoakin. Karjala käyttökielenä säilyi vielä
Aunuksessa ja Vienan Karjalassa. Evakot ylläpitivät sitä jonkin aikaa myös
Suomen puolella. Itse olen viettänyt lapsuuteni Ilomantsissa, jossa karjalaa
osasivat vain Ilomantsin itäkylistä evakoituneet.
Runonkerääjät siloittelivat runonlaulajien kielen
ymmärrettäväksi pseudokarjalaksi. Taisipa Pedrikin helpottaa ”ruotshien”
kielenymmärtämisen vaikeuksia suomalaistamalla karjalaansa. Toisaalta, jos tätä
kielellistä siloittelua eivät Lönnrot ja hänen jalanjäjissään
kulkeneet muut kerääjät olisi tehneet, kalevalainen runous olisi jäänyt
korpi-Karjalaan. Venäjän puolella Karjalassa kalevalaisesta runoudesta on
jonkin verran jäljellä, sen sain todeta itsekin v. 2007 retkelläni
Aunuksesssa ja Vienan Karjalassa.
Kalevalasta on tehty yksi suomalaisuuden rakennuspuista.
Kyse on Lönnrotin runoelmasta, mutta myös merkittävästä suomalaisesta
kirjallisuudesta. Omassa blogissani tulen jatkossakin käsittelemään
useita karjalaisen kulttuuriperinnön välittäjiä (mm. Miihkali Perttunen, Mateli
Kuivalatar, Simana Sissonen, Jehkin Iivana, Martta Kuikka), mutta lähteenäni ei
ole Kalevala, vaan Suomen kansan vanhat runot ja mahdollisuuksien rajoissa (jos
aikaa riittää), julkaisematon kansanrunous. Pedri Shemeikka-blogissani käytän
myös aineistoa, jota ei ole vielä tallennettu kansanrunousarkistoon.
Shemeikasta olisi helppo kirjoittaa joko kalevalainen kiiltokuva tai sitten hänestä voisi laatia myyttisen metsästäjän muotokuvan, jonka itse asiassa Eliel Wartiainen onkin tehnyt teoksessaan Shemeikka (1923).
Shemeikasta olisi helppo kirjoittaa joko kalevalainen kiiltokuva tai sitten hänestä voisi laatia myyttisen metsästäjän muotokuvan, jonka itse asiassa Eliel Wartiainen onkin tehnyt teoksessaan Shemeikka (1923).
Oliko Pedri Shemeikka rajakarjalainen alfauros vai oliko hän
herkkäsieluinen rajakarjalainen runonlaulaja?
Pedri Shemeikka oli
noin seitsemänkymmenvuotias lähtiessään viimeisen kerran peuran metsästykselle.
Yli puolen vuosisataa oli hän eränkävijänä metsiä samoillut, Tapion karjaa
pyytänyt. Kerran eräs hänen ystävänsä kysyi, paljonko peuroja hän oli eläissään
kaatanut.
- Mänen
heidy tiedämäh. Olis niidy erähän riihen täyveldä, oli Pedri vastannut
(Eliel Wartiainen, Shemeikka, 1923)
Martti Haavion loisteliaassa
teoksessa Viimeiset runonlaulajat (1943)
epäillään Wartiaisen puhuvan omiaan. Voi olla, että Wartiainen välillä
innostuukin liikaa ja on antanut myyteille ja sankarillisille sukutarinoille
vallan.
Monet Shemeikan nähneet tai hänen runojaan tutkineet
halusivat luoda hänestä omanlaisensa. Wartiainen oli kova metsämies, joka
arvosti ruumiillista kuntoa ja maskuliinisia hyveitä. Toisaalta Haaviokin
(runoilijana kauniiden laulujen laatija, P Mustapää) tunnustaa Shemeikan
olleen melkoinen peuranhiihtäjä ja karhuntappaja.
Väinö Salminen on
kiinnittänyt huomiota tähän Shemeikan kaksinaiseen rooliin:
Oli omituista nähdä
tuon jylhän korvenkolkuttajan asettavan kanteleen poikkipuolin polvilleen, ja
kun hän kurotteli työstä jäykistyneiden sormiaan kieliä kohti, ei olisi luullut
siitä soittoa lähtevän. Mutta varmastipa ne kielillä liikkuivat ja saivat
esille noita surumielisen vienoja säveleitä, joiden säestyksellä on kudottu
Kalevalan taruja ja tuotu ilmi metsäläisten unelmat, vienosti kuin salojen
humina.
Olen onnistunut saamaan haltuuni Shemeikka-aineistoa, joka
ei ole vielä ollut tutkijoiden käytettävissä. Kun yhdistän oman
aineistoni muuhun Shemeikka-tutkimukseen ja perinteeseen, hahmottuu tästä
”karjalaisesta heeroksesta” mahdollisesti vielä entistäkin mystisempi ja
arvotuksellisempi kuva ja samalla saa selityksensä sekin miksi aikansa
parhaaksi runonlaulajaksi mainittu mies jätti niin vähän runoja
jälkipolvien ihmeteltäväksi.
Lähtökohdaksi voisi ottaa Pedrin Armas
Launikselle 1905 laulaman Tulen synty-loitsun. Yle on julkaissut
tämän yhden Suomen ensimmäisistä äänityksistä Elävässä arkistossaan. Kuka
tahansa voi siihen nykyisin tutustua. Äänityksen tekninen taso ei ole kovin hyvä.
Kuuntelijan työtä ei tee yhtään helpommaksi laulajan ikä. Pedri oli äänityksen
aikaan jo 85 vuotias. Launis totesikin: ääni riitti tuskin
fonografirullaan vakoja uurtamaan.
Tulen synty
Iški tulta Ilman
ukko,
Välähytti Väinämöne
Viiellä viivuttšimella,
Kuuella kokon sulalla,
Elävällä ennuksella.
Tuiskahti tulisoroni
Läpi moan, läpi manulan,
Läpi tuost on tuuran putken,
Halgi kirvehen hamaran.
Kasvo rautaset orahat
Suten suurilla jälillä,
Karhun kämmenten sioilla,
En minä sure susia,
Pelgäjä metšän petoja;
Kai on suet suittšipäissä,
Karhut rautakahlehissa.
Välähytti Väinämöne
Viiellä viivuttšimella,
Kuuella kokon sulalla,
Elävällä ennuksella.
Tuiskahti tulisoroni
Läpi moan, läpi manulan,
Läpi tuost on tuuran putken,
Halgi kirvehen hamaran.
Kasvo rautaset orahat
Suten suurilla jälillä,
Karhun kämmenten sioilla,
En minä sure susia,
Pelgäjä metšän petoja;
Kai on suet suittšipäissä,
Karhut rautakahlehissa.
(Pedri Shemeikka lauloi Tulen synnyn Hjalmar Basilierille
Mysysvaarassa v. 1884. Lähde Suomen kansan vanhat runot VIII3; 644)
Armas Launis
tallensi Shemeikkaa vuonna 1905, jolloin hän kierteli Karjalassa keräämässä
lauluja. Tulen synty on julkaistu The Kalevala Heritage -CD-levyllä
vuonna 1995 (ODE 849-2) ja Yle:n Elävässä arkistossa http://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/04/21/etta-pahat-paraneisi-loitsujen-jaljilla.
Ylen tallenne on kestoltaan vain minuutin; se vastaa sisällöltään v. 1884
tallennettua versiota. Huomionarvoista on, että Pedri hoitaa itse myös säkeen
kertauksen. Ei ollut tuttua laulukaveria, Jehkin Iivanaa, kertaamassa
säkeitä.
Kun pohdimme Pedri Shemeikan arvoitusta, voisimme Tulen
loitsun äärellä kysyä pelkistetyn kysymyksen. Mikä rooli oli tällä loitsulla
Raja-Karjalassa? Siinä miljöössä, missä se oli (todennäköisesti) syntynyt, säilynyt
ja missä sitä esitettiin.
2500–3000 vuotta sitten itämerensuomalaisten kansojen
yhteisten esi-isien eli ns. kantasuomalaisten kulttuurissa alkoi murros.
Tuolloin syntyi uudenlainen musiikki ja runo, josta muotoutui vatjalaisella,
virolaisella ja suomalaiskarjalaisella alueella kalevalainen runolaulu. Sen
alkuperään liittyy shamanismi, joka itse asiassa yhdisti kaikkia pohjoisia
pyyntikulttuureita.
Shamaania tarvittiin
kriisitilanteiden ratkaisemisessa välttämättömään suoraan kommunikaatioon
supranormaalien olentojen kanssa. Shamanismin keskeisiä ajatuksia ovat käsitys
ihmisen ulkopuolella vapaasti liikkuvasta sielusta, noidan liitto avustavien
henkien kanssa, metamorfoosin kyky ja transsin aikaan tapahtuva sielun matka
tuonpuoleiseen.
(Anna-Maija Siikala, Itämeren suomalaisten mytologia, 2014,
s. 370, vrt. Asplund, Anneli – Laitinen, Heikki Kalevalaisia lauluja. Sävelmät,
sanat ja selitykset nelipolviset -kasettiin, 1979)
Otan analyysini avuksi lähinnä Miia Iisakkalan musiikkitieteen
gradun Äänen voima: Puhuttu,
resitoitu ja laulettu esitystapa suomalaiskarjalaisissa tulen loitsuissa (Pro
Gradu -tutkielma Helsingin yliopisto Taiteiden tutkimuksen laitos
Musiikkitiede, 2007) ja Riitta
Rainion laajaan kansanperinneaineistoon perustuvan tutkimuksen’’Mikäit kellot kuuluut, sikäit pahat
pajetkoot!” Akustinen kommunikaatio
suomalaisissa kansanomaisissa riiteissä (2005)
Tulen synty- loitsussa kerrataan säkeet, mikä
todistanee sen, että loitsua ei esitetty kriisitilanteessa. Toisaalta
esitystilanne (Pedri esittää runonsa Launikselle) oli joka tapauksessa
rauhallinen. Eihän Pedrin tarvinnut loitsulla vaikuttaa mihinkään; ehkä
korkeintaan siihen saiko hän viinapalkan vai ei tehdystä työstä.
Varmaan Launis on pyytänyt Pedriä laulamaan loitsuja; hän
tekee sitä mitä käsketään. Loitsut esitettiin useimmiten kuitenkin
lausumalla. Leaa Virtanenkin on kiinnittänyt tähän huomiota:
hätätapauksessa (kuten parannettaessa) loitsu on lausuttu, koska se on ollut
nopeampi ja siten tehokkaampi. Myös taikamenettelyiden yhteydessä loitsu on
lausuttu. Loitsu on laulettu yleensä johonkin työhön valmistauduttuessa ja sen
aikana, hyvän onnen turvaamiseksi ja pahan torjumiseksi. On siis mahdollista
että autenttinen Tulen synty laulettiin, mutta varmaa se ei ole.
Iisakkalan ja Virtasen huomiot avaavat ovia
jatkoanalyysille. Kiireelliset loitsut (kun piti saada aikaiseksi nopea
vaikutus) ja esitysloitsut palvelivat eri tehtäviä. Iisakkilan mukaan Pedrin
Tulen synty liittyy karjantyöntöön, jokakeväiseen riittiin. Karjaa
ulos laskettaessa luettiin erilaisia karhun ja suden sanoja ja loitsuja, joilla
pyrittiin pitämään ne loitolla karjasta.
Pohjois-Karjalassa, Raja-Karjalassa ja Vienassa
uloslaskuriitin yhteydessä luettiin jopa sata säettä pitkiä loitsuja.
Iisakkala vetoaa varmaankin länsisuomalaiseen aineistoon,
kun hän pitää karjanuloslaskupäivänä 23. huhtikuuta, Yrjön, Jyrkin ja
Jyrin päivää. O A Hainarin mukaan: ”Karja laskettiin läävästä jyrrinpäivänä,
toukokuun 5 p:nä. Toisinaan oli maa silloin vielä lumen vallassa, siellä
täällä vaan vähän pälviä, mutta siitä huolimatta oli karja ulos laskettava.”
Nykyisin myös Karjalassa Jyrin päivää vietetään 23.4.
Aikaisemmin sitä vietettiin toukokuun alussa.
Suomalaisen äänimaiseman historiaa tutkineen Riitta
Rainion mukaan keväisessä karjan uloslaskussa kannettiin kekäleitä,
kynttilöitä, tuohuksia ja päreitä, jotka symboloivat tulen voimaa. Tulen
lisäksi tärkeää oli kaikenlaisen melun pitäminen. Rämistelyn lisäksi luettiin
erilaisia hokemia ja loitsuja.
O A Forsström (Hainari):
Enenkuin siivatat
(T.T: = karja) ajettiin läävästä, kiersi emäntä ne kolmeen kertaan. Hänellä oli
siinä toimessa kolme rautakalua: veitsi kädessä, toinen hampaissa ja kirves
vyöllä. Toisessa kädessään piti hän kolme palavaa pärettä. Päreiden tuli olla
pintapäreitä, ja jokaiseen oli piirretty kolme viiskantaa. Viiskanta on
vieläkin Raja-Karjalassa yleisesti käytetty taikamerkki. Se leikataan milloin
mihinkin paikkaan, esim. uksien pihtimieleen y,m. Talouskapineisiin piirretään
niinikään usein viiskannan merkki ja vanhoissa kanteleissa on se tavallinen.
(Forsström, Kuvia Raja-Karjalasta, 1894 s. 74-75)
( Viiskantaa on kutsuttu myös pentagrammaksi, se
on viiden yhtä pitkän janan muodostama tähtimäinen kuvio).
Suomalais-karjalaisen kansankulttuurin kaksijakoisessa
maailmankuvassa tämänpuoleista maailmaa edustaneet ihmiset, kotieläimet,
kotitila ja kylä olivat vaarallisten ja tuonpuoleisten voimien uhkaamia.
Tuonpuoleista maailmaa edustaneet pahat henget, vainajien
henget, villieläimet ja metsä aiheuttivat tämänpuoleisille kaikenlaista harmia:
lähettivät tauteja, väijyivät laitumella käyvää karjaa. Ihmiset tulkitsivat
karhujen, susien, käärmeiden, sisiliskojen ja sammakoiden kanssa tapahtuneet
kohtaamiset henkien, tautien ja metsänhaltijoiden hyökkäyksiksi.
Tämänpuoleisen ja tuonpuoleisen maailman, kulttuurin ja
luonnon pakolliset kohtaamiset olivat kriittisiä ja vaarallisia tilanteita,
jotka alistettiin rituaalisen kontrollin käsittelyyn.
Kotipiiri varustettiin rautaisilla esineillä ja muilla
taikakaluilla; näin taisteltiin näitä vaarallisia voimia vastaan. Keväinen
karjan uloslasku oli osa tätä varustautumista. Asumattoman korpimetsän ja
asutun pihapiirin välissä sijaitsevat metsälaitumet, aitaamattomat ahot ja
kaskipeltojen ulkolaidat eivät olleet yksiselitteisesti ihmisille kuuluvia
alueita, vaan ihmisen ja korven yhteistä resurssialuetta, jonka käytöstä oli
neuvoteltava joka vuosi uudestaan.
Talven aikana käyttämättöminä olleet laitumet ja lähimetsät
olivat ihmisten mielestä metsänväen valtaamia, ja ne oli kevään tullen
vallattava ihmistoiminnalle takaisin. Ennen kuin kellokaulaiset lehmät
laskettiin laitumelle omin päin, oli rituaalein varmistettava, että
tuonpuoleiset oli työnnettävä kauemmaksi korpeen.
(Lähde: Riitta Rainio, emt. s. 287)
Tulen synty -loitsu on Iisakkilan mukaan ollut osa riittiä,
jossa on ollut tarkoituksena turvata karjan kesäinen ulkoelämä. Vaikka
esitystapa eli laulu toteutuu tyypillisenä runolaulusävelmänä, niin sen
toteutumisympäristö, karjanlaskuriitti, on ollut täynnä ilmiöitä ja tapahtumia,
joiden merkitys ja tarkoitus on ollut luonnon järjestykseen vaikuttaminen.
Tulen loitsun osasivat myös Pedrin sukulaismiehet Ondrei
Iivanapoika Shemeikka, Jehkin Iivana (Iivana Shemeikka) ja Pedrin
veli Mikki Shemeikka.
Kun P A Angervo laulatti Jehkin Iivanaa
Muuannossa 1906, on loitsun nimeksi laitettu juuri Karjantyöntöloitsu.
Katso Miia Iisakkila: https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/19589/aanenvoi.pdf?sequence=2
Karhulla on ollut vahva sijansa suomalais-karjalaisessa
kansanuskossa. Myyttiset tarinat karhun ja naisen liitosta ovat
euraasialaisessa kulttuuripiirissä levinneet laajalle. Pohjoiskarjalaisten
riittirunojen mukaan karhu syntyi Pohjan eukon povella Pimeässä Pohjolassa tai
sitten ”otavaisten olkapäillä.”
Karhu on syntynyt kaukana, toisaalla. On vain yksi hänen
vertaisensa, taivaan poika – Jeesus-lapsi.
Suomalais-karjalaisessa loitsuperinteessä molemmat taivaalliset pojat, niin
karhu kuin Jeesus-lapsikin, lasketaan maahan kultäkätkyen eli sateenkaaren
turvin.
Karhu saadaan vaarattomaksi ottamalla se takaisin
pakanallisesta maailmastaan osaksi kristittyjen maailmaa. Karhullahan on
tunnetusti monta nimeä ja kuten jumalalliselle arvolle kuuluu, alkuperäisintä
nimeä (karhu tai kontio) ei sopinut lausua ääneen. Kiertolmaisuja
raja-Karjalassa olivat mm. metšelävy, mezikäbäl, djiedoi, toppa ja virzujalgu.
Pekka Kyytisen artikkeli Taiaonomaisia
rajakarjalaisia hää- ja naimatapoja on hieno näyteikkuna (myös
visuaalisesti, sillä Pekka Kyytisen valokuvat raja-Karjalasta ovat uskomattoman
hienoja, niistä kannattaisi järjestää näyttely) Pedrin toisen kotipitäjän,
Korpiselän mytologiaan. Kyytinen esittelee rikasta perinneaineistoa;
päälähteenä lienee korpiselkäläinen ”Stobin Tadjana.”
Jotta pojat olisivat
”innokkaampia”, kantoivat tyttäret vaatteissaan ja povellaan karhunkynsiä ja
hopearahoja. ”Sanottih, jotta karhun kynnet kun on, on poika innokkuamp;
hobierahoi heil ol, tyttölöil.”
(Kyytinen, Karjala II, s. 94)
Myös hääsängyn pohjalle laitettiin karhunkynsiä.
Pedri Shemeikka pyrki aina kantamaan mukaan
karhunkynsiamulettiaan. Esineen pyhyyttä korostaa sekin, että todennäköisesti
vain pirtin oma väki oli tästä tietoinen.
Pedri Shemeikan ja monen muunkin karjalaisen laulajan ja
loitsijan maailmankuvan ymmärtämiseksi suosittelen erityisesti Laura
Stark-Aholan artikkelia Pyhä raja ja pyhä keskus. Rituaalimallit
ortodoksisen Karjalan kansanuskossa (Kalevalaseuran vuosikirja 79-80, 2002).
Siikala on mieltynyt termiin rahvaanuskonto, kun taas
Stark käyttää termiä kansanuskonto, jolla hän korostaa ortodoksisen
Karjalan uskon olleen synkretististä: kristinusko ja esikristilliset tavat
elivät vuorovaikutuksessa keskenään.
Karjalassa kansanuskonto syntyi ortodoksisen kirkon kanssa
vuosisatojen ajan käydyn dialogin tuloksena. Kirkko antoi paikallisille
yhteisöille tilaa ja vapauden tulkita ja soveltaa kristillisiä opetuksia sen
mukaan, miten ne parhaiten soveltuivat yhteisöjen jokapäiväisiin tarpeisiin.
(Stark-Ahola mt, s. 181)
Stark-Aholan mukaan kansanuskon rituaalit pyrkivät
kontrolloimaan yhteisön ja korpiluonnon suhdetta. ”Lisäksi rituaalit, jotka
toimivat välittäjinä elävien ja kuolleiden välisen rajan yli, auttoivat myös
liittämään vainajat takaisin elävien yhteisöön rituaalien kontrolloimalla
tavalla.”
Onnea oli olemassa vain rajallinen määrä. Jos onnea oli
ollut liikaa, oli tämä ”ylijäämä” jotenkin kompensoitava, muuten
tasapaino ihmisen ja luonnon välillä järkkyi.
Ortodoksisten pyhien merkkipäivät praasniekkoineen olivat
tärkeä osa ortodoksisten kylien vuotuiskiertoa. Taloustoimet (kuten kynnöt,
metsästys, lehmien laitumelle lasku) pyrittin aloittamaan ja lopettamaan
ortodoksisessa Karjalassa samaan aikaan.
Lehmiä ensimmäistä kertaa keväällä ulos laskettaessa esitetyt
rituaaliset vettomukset olivat usein vaihtosopimuksia: ihmiset antoivat
metsänhaltijalle leipää, piirakoita, munaa tai rahaa tai sen edustajia
pyydettiin suojelemaan karjaa tai yksinkertaisesti olemaan tekemättä sille
pahaa.
(Stark-Ahola mt, s. 195)
Pyhiä ei saanut loukata. Jos teki Pyhään Eliaan päivänä
heinää, saattoi salama iskeä tai polttaa ladollisen heiniä.
Ortodoksiset pyhät joutuivat hyväksymään rinnalleen muutkin
”pyhät”, esikristilliset jumalhahmot, luonnonhaltijat, vainajat ja
eläimet.
Jokaisen ihmisen tai eläimen, joka tuli vieraaseen taloon
pidemmäksi aikaa, piti saada lupa talon omalta maanhaltialta tai hänen piti
peräti ”ostaa” siltä kappale maata, jotta maanhaltija ei suuttuisi tai
loukkaantuisi. Maanhaltija uhkasi esimerkiksi morsiamia, uusia palvelijoita,
äsken ostettuja lehmiä ja jopa vastasyntyneitä lapsia ja vasikoita.
Maanhaltijaa tervehdittiin rituaalisesti tai joskus sille annettiin
konkreettisia lahjoja kuten ruokaa ja hopeakolikoita, jotta se leppyisi ja
hyväksyisi tulokkaan.
(Stark-Ahola s. 187)
Siikala on onnistunut löytämään kiinteän suhteen
metsästyksen ja erotiikan välillä:
Loitsut kuvaavat metsästäjän suhteen riistaan eroottiseksi
pyynniksi. Mies on muita urheampi, kaunis ja vapaa metsänkävijä, riistaeläimet
hänen kohteitaan ja naispuoliset lajinhaltijat hänen avustajiaan.
(Siikala, mt. s. 462).
Shemeikan loitsussa luetellaan heti aluksi
itämerensuomalaisen mytologian kaksi suurta jumalhahmoa, Väinämöinen ja
Ilmarinen. Erityisesti Väinämöinen, luojaheeros, sankarillinen tietäjä
esiintyy karjalaisten runojen päähenkilönä. Hän oli myös veden jumaluus, jonka
pääasiallisena ”aseena” oli pikemminkin mela kuin miekka. Hänen yleisin
kulkuneuvonsa onkin vene. Ilmarinen taas hallitsi taivasta ja tuulta ja oli
myös tulen isä. Juuri näihin kahteen itämerensuomalaisen mytologian suureen
Pedrin täytyikin vedota loitsussaan; heistä täytyi aloittaa. Väinämöinen oli
tunnetusti myös ”vanha”, häntä tasapainotti keski-ikäinen Ilmarinen... Vahvat
oli siivattojen uhkatkin (sudet ja karhut), jota täytyi loitsussa pelotella
”rautakahlehilla.” Loitsun voimaa varmaan tehosti karjanuloslaskuun
liitetty tulielementti. Onhan loitsun nimikin Tulen synty.
Runonkerääjät saivat mitä halusivat, jos ymmärsivät tarjota
viinapalkan ja olivat luotettavan oloisia. Pedri Shemeikka halusi kuitenkin
pitää suurimman osan runoaarteistaan omana tietonaan. Toisaalta Pedriltä
saatujen eeppisten runojen ja loitsujen vähyyteen saattaa vaikuttaa myös perin
inhimillinen syy: Kun Basilier (ensimmäinen Pedrin luo tiensä löytänyt
kerääjä, tosin tiettävästi myös Europaeus on tavannut Pedrin liikkuessaan
Shemeikan kylässä 1840-luvulla) laulatti Pedriä, oli Pedri jo yli 60-vuotias.
Muisti oli jo ehtinyt rapistua.
Kaiken tämän kansanperinnemateriaalin (oli sitten kyse
palavista päreistä, karhunkynsistä tai viiskannalla koristetuista kanteleista)
äärellä on helppo ymmärtää Raja-Karjalan ehkä tunnetuimman eeppisten runojen ja
loitsujen taitajan omassa piirissään hankkima arvostus.
Kuten Väinämöinenkin myytin maailmassa, edusti Pedri
reaalimaaailmassa hengen voimaa, kokemusta ja viisautta. Pedri hallitsi
”sanat” ja ”luvut”, joilla rahvas saattoi varmistaa vuodentulonsa, terveytensä,
elämän jatkuvuuden.
Matkat kirkonkyliin
olivat pitkät. Kirkon lisäksi tarvittiin myös muita uskonnon asiantuntijoita
sekä ennen kaikkea kriisien ratkaisijoita. Keskiaikaisessa kaskikulttuurissa
tietäjästä kasvoi kulttuurin heeros. Juuri kaski- ja eräkulttuurin luoma
elämänmuoto, jossa oli selvittävä oman tietonsa ja taitonsa varassa ilman
kyläkulttuurille tavallista lähinaapureiden apua, tarjosi tietäjä-ideaalille
kasvupohjan. Tietäjä turvautui pyhissä sanoissa piilevään tietoonsa,
syntysanoihin, joita tuotettiin suuri määrä kaikkien sairauksien ja ongelmien
varaksi. Loitsujen aineksina olivat epiikasta mieliin jääneet myyttiaiheet ja
sen maailmankuva, jota syvennettiin kristillisen opin antaman tiedon avulla.
Tietäjän välineenä loitsuista tuli itäsuomalaisen perinteen omaleimaisin laji,
jonka keskeisyys näkyy myös vienalaisessa kulttuurissa.
(Siikala, mt. s. 455)
Pedri Shemeikka ei ollut vain runontaitaja, hän oli
arvostettu tietäjä, kriisitilanteiden ratkaisija. Hän oli saanut laulunsa
ainakin symbolisesti kaukaisesta, ei välttämättä peninkulmilla mitatusta
”Tuli-Lapista ". Hänen esi-isiensä loitsut ja peuranmetsästykset olivat
tiedossa... juuri omalta suvultaan Pedri olikin suuren osan tiedoistaan
ja taidoistaan perinyt. Milloin verkkoja kokiessa, milloin karhua kiertäessä,
mutta myös hämärissä pirteissä, päreiden valossa, kanteleen helistessä.
Ei kulttuuriperintö tyhjästä synny. Seuraavat sukupolvet saivat lukea
loitsunsa kirjoista.
Ehkä Pedrin henkisiä voimia myös pelättiin. Ristivaarassa,
Pedrin naapurina asui Anna Hakulinen, joka muistelee tässä
lapsuusaikoinaan kuulemaansa tarinaa Pedristä:
Kerran vietettiin
Petrin naapurissa häitä eikä tätä äkeää ja omanarvontuntoista ukkoa muistettu
kutsua häihin mukaan. Ukko suuttui tästä ja teki nuorelle parille todella
ilkeän taian. Toiset seurasivat, miten nuorikko muuttui päivä päivältä yhä
äkäisemmäksi ja äkäisemmäksi. Kyselemään, jotta mikä se on niin pahasti
pielessä ja lopulta toinen purki huolensa ja murheensa. – Luulin mie
miehelle menevän, vaan eihän tuo mikää mies ouk. Se ei ymmärrä hyvän piälle
mittää, ei tiijjä naisista tuon taivaallista. Perhe sitä pohtimaan ja lopulta
pojan isä älysi asian oikeat laidat. – Petri, se pahalainen, se jäi
kuhtumatta häihin ja sillä on nyt lusikkansa hämmentimenä tässä sopassa. Isäntä
itse taiantekoon ja taitaja kun oli, tulivat asiat taas kuntoon.
(Ollaan Öllölässä. Kylälukemisto Tuupovaaran Öllölöstä,
Tuupovaara-Seura ry 1995)
Oliko Pedri tehnyt mitään taikoja ei liene tässä tarinassa
tärkeintä, vaan pikemminkin Pedrin maine taikakeinojenkin hallitsijana.
Toisaalta esimerkki osoittaa, että taikakeinoihin luottivat muutkin kyläläiset.
On todennäköistä että vahvimmat loitsut esitettiin vain
sillon kun niitä oikeasti tarvittiin. Oma lähdeaineistoni vahvistaa tämän: Pedri
koki olevansa osa luontoa ja sieltä hän keräsi voimaa auttaa sekä itseään että
lähiympäristöään. Monet kerääjät ovat todenneet rajakarjalaisen ihmisen
noudattaneen tunnontarkasti ortodoksisiakin riittejä, erityisesti paastonajat
koettiin tärkeiksi. Kristinusko muodosti kuitenkin vain ohuen pinnan
rajakarjalaisessa kansanuskossa. Pedri uskoi sokeutuneensa, kun hän unohti
ottaa amulettinsa (karhunkynnen) kalareissulleen. Erityisesti karhusta ja
hauesta hän koki saavansa voimaa ja vitaalisuutta. Pedrin haukimagiasta oli
perillä vain pirtin oma väki. Tuskin on sattumaa että kohdatessaan Jean
Sibeliuksessa sielunveljensä kesällä 1892, kaikuivat Mysysvaaran pirtissä Hauen
syntysanat.
Runo-Karjalan ulkopuolelta tulleilla runonkerääjillä oli
ainakin kolme perusongelmaa: ensiksi heidän oli vaikeuksia ymmärtää karjalan
kieltä, toiseksi ortodoksista uskontoa ja kolmanneksi kansanuskoa.
”Karelianismi” ei aina merkinnyt paikallisen väestön aitoa ymmärtämistä; kykyä
ottaa vastaan itselle outoja kulttuurisia elementtejä. Sortavalan seminaari ja
lyseo, muiden muassa, tekivät varmastikin parhaansa auttaakseen rajan
kansaa nousemaan köyhyydestä, mutta jos asenne on ”kansan kohottaminen” (suora
lainaus Sortavalan lyseon matrikkelista), ei kulttuurien aidosta kohtaamisesta
voinut tulla mitään.
Pedri Shemeikka on kuvattu useimmissa matkakertomuksissa
juroksi, vähäpuheiseksi mieheksi, jota oli vaikea saada ottamaan kanneltaan
esille. Siksi Sibeliuksen kokemus, jossa Shemeikka lauloi ja soitti kannelta
tunnista toiseen, on poikkeuksellinen. Poikkeuksellisen kokemusmaailnan
tarjoaa myös Juhani Sjöströmin Karjalan povessa (1896), joka on
jäänyt aivan liian vähälle huomiolle Shemeikka-tutkimuksessa. Korpien povessa
teoksen avulla on mahdollista astua synkretistiseen maailmaan, jossa
jatkuvasti pyrittiin etsimään tasapainoa arkisen (ymmärrettävän) ja
yliluonnollisen (vaikeasti ymmärrettävän) välillä.
Käkisalmelaissyntyinen Sjöström oleskeli Korpiselässä
1894-1895. Hänen tarkoituksensa oli tehdä piirroksia Kalevalaan. Sjöströmin Korpien
povessa (1896) on tiettävästi kirjoitettu Pedri Shemeikan saunassa.
Sjöström ei mainitse yhdenkään henkilön nimeä teoksessaan,
paikannimistäkin ainoastaan Kokkarin kylän (Korpiselässä). Niin Hannes
Sihvo kuin Martti Haaviokin pitävät kuitenkin selviönä, että
Sjöströmin esittelemä runonlaulaja on Pedri.
Sjöström, olihan hänellä aikaa tarkkailuun ja hartaaseen
kuunteluun, on päässyt mielestäni hyvin lähelle sitä intuitiota mikä minulla on
siitä miljööstä, joka synnytti karjalaisen runon ihmeen.
Tuo sydän on heidän
runollisuutensa, lyyrillinen henkensä, joka kukoistaa parhaiten heidän
yksinäisinä hetkinään, mutta joka luo heijastuksen muissakin erilaisissa
tilaisuuksissa, kun on vain jotain johtimena. Ja ei se rajoitu paljaisiin
sanoihin, kylmään, haukottelevaan osanottoon ja kuulemiseen, vaan se todella vie
heidät mukanaan. Mielensä tuntuu kaihoiselta, sydämessä pulpahtelee ja ajatukset
ehättävät tuomaan tunteita ilmi. Mielellään he jättävät työnsäkin seisahtamaan
kuulleessaan runomuotoon puetuita ajatuksia ja elämää. Siinä kehrääjänsä edessä
seisoo kököttää hyrisemättömänä rukki, ukolta on seisahtanut verkon käpy
kouraan, ja tuolla pöydän päässä toimittavalta isännältä on naskali jäänyt
pöydälle joutilaana ja itse hän, kyynärpäät pöytää vasten, pää nojautuneena
käsien varaan, kuuntelee, kun hänen suurempi poikansa tuolla uunilla, pienoisen
tuikkivan lampun valossa ”laulaa” - kuten he runojen lukemistakin sanovat -
Kantelettaren runoja. Mutta kai ei isälle tuolta saakka hyvin kuulu, koska hän
käskee poikansa laskeutumaan uunilta ja tulemaan hänen luokseen pöydän ääreen
lukemaan. Poika tottelee ja sen jälkeen kertyy koko perhe pöydän läheisyyteen.
Naiset ovat kukin tuoneet rukkinsa mukaansa, vaan ne eivät jouda pyörimään,
kuin kehrääjäin ajatukset ovat kiintyneet kuuntelemiseen. Vanha mummo vain
pyörittää värttinää sormiensa välissä ja toisella kädellään vetää kuontalosta
tappuroita kierittäen niitä rihmaksi. Vaan pää on mummoltakin kallelleen
vaipunut ja sisällinen iloisuus on punannut hänen kasvonsa, värttinä näkyy
pyörivän itsestään ja sormet toimivan oman tottumuksensa mukaan.
Sjöström oli varmaankin itse lahjoittanut Shemeikoille
Kantelettaren, vaikka tiesikin, että rajakarjalaiset osasivat samoja runoja
muutenkin. Kun Pedri sai vielä Sjöströmiltä suun kostuketta, alkoi pirtin
seinät kaikua Wäinämoisen ja Jougamoisen urotöistä, Peuran virrestä ja
muustakin, koska ”alkaakin sitte loitsuja ja jokainen nivel hänellä liikkuu
päästellessään loitsusanoja.”
Sjöström on kirjannut ylös, että Shemeikka lauloi kaiken
kahdesti, koska hänellä ei ollut erityistä säestäjää.
Runoilta päättyy Pedrin sanoihin:
Ukko uupui, vanha vaipui
kuoli konttiloin tekijä
Sjöström on kirjannut teokseensa: ” Ja siihen hän tällä
kertaa lopetti, sanoen vielä, että hänen suvussaan hänen kanssaan menee
runolaulanto hautaan, sillä ei ole yhtään hänen lapsissaan, eikä lastensa
lapsissa hänen seuraajaansa.”
Filip Pyykösen muistot Pedristä kannattaa laittaa tähän
Sjöströmin muistelmien jatkoksi:
Ristivaarassa, Öllölän
kylässä, eleli Pedri Shemeikka viimeiset vuosikymmenensä. Kotoani oli sinne
kolmikilometrinen metsäpolku, joka kiipeili vaarojen rinteitä ja kulki yli
solisevien purojen. Tämä matka oli tuttu, tuttavat perilläolijat. Usein
vierailin Ristivaarassa ja gosti, vierailu, saattoi olla viikkokaudenkin
pituinen.
Aamu- ja iltapuhteina avarassa pirtissä naiset kehräsivät, paistoivat piiraita. Miehet askartelivat puhdetöissä tai kisailivat voimaleikeissä. Dietto, Ukko-Pedri, oli sokea jo, mutta kutoi aikansa kuluksi verkkoa. Hän asusti omassa nurkassaan, istuskeli mietteihinsä vaipuneena sänkynsä reunalla. Kun bunukka, lapsenlapsi, saapui tervehtimään diettoa, oli tämän tapana koettaa päälakea ja ihmetellä: ylen äijän on toas Hilippa kasvat – vaikka viimeisestä mittauksesta olisikin kulunut vain pari päivää. Dietto tiesi, mikä oli mieleen miehenalulle, jota sanottiin Pieneksi-Hilipaksi.
Pedri oli harvinaisen juro ja itseensä sulkeutunut. Mahdollisesti hän oli nuorena ollut ”huima brihatšu” kuten muutkin, mutta lähes sadan vuoden taival karussa erämaassa, monine henkisine kokemuksineen kovettaa miehen, kuten aika kelottaa kuivaksi vanhan hongan, joka sekin heilui nuorena kaikissa tuulissa.
Aamu- ja iltapuhteina avarassa pirtissä naiset kehräsivät, paistoivat piiraita. Miehet askartelivat puhdetöissä tai kisailivat voimaleikeissä. Dietto, Ukko-Pedri, oli sokea jo, mutta kutoi aikansa kuluksi verkkoa. Hän asusti omassa nurkassaan, istuskeli mietteihinsä vaipuneena sänkynsä reunalla. Kun bunukka, lapsenlapsi, saapui tervehtimään diettoa, oli tämän tapana koettaa päälakea ja ihmetellä: ylen äijän on toas Hilippa kasvat – vaikka viimeisestä mittauksesta olisikin kulunut vain pari päivää. Dietto tiesi, mikä oli mieleen miehenalulle, jota sanottiin Pieneksi-Hilipaksi.
Pedri oli harvinaisen juro ja itseensä sulkeutunut. Mahdollisesti hän oli nuorena ollut ”huima brihatšu” kuten muutkin, mutta lähes sadan vuoden taival karussa erämaassa, monine henkisine kokemuksineen kovettaa miehen, kuten aika kelottaa kuivaksi vanhan hongan, joka sekin heilui nuorena kaikissa tuulissa.
(Filip Pyykönen: Suurta riistaa ja pientä :
metsästystarinoita Karjalan saloilta. Teoksessa Suomen riistapoluilta /
toim. Yrjö Ylänne, 1961)
Tästä katoavasta Karjalasta O A Hainari kirjoitti 1906:
”Salot harvenevat Raja-Karjalassa ja satujen hämärä niistä hälvenee. Uusi
sukupolvi kuulee lehmänkellojen kilinän siellä, missä ennen kaikui kontion
vihellys. Salokylän laidassa, missä emännät ennen lukivat loitsujaan pyhän
uhrihongan juurella, siellä kohoaa nyt uuden kansakoulun harjahirsi.”
Lauri Hannikainen oli saattelemassa huhtikuussa 1915
Pedri Shemeikkaa kalmiston rauhaan:
Läksimme Karjalaan,
suurta laulajaa hautaan saattamaan. Saavuimme Ristivaaraan. Välkehti
tähtikirkas taivas. Kuusimajassa kartanolla nukkui Petri arkussaan ja kasvoilta
kalpeana heijasti kimmeltävän taivaan valo. Paljastetuin päin seisoi ympärillä
kansa, tuikkivat vahakynttilät käsissään. Sielun messu tenhoisa, valtava,
kohosi siinä Korkeimman puoleen kevätyönä ihanimpana, ja kynttiläin loisteessa
sulautuva tähtitaivaan tuike viritti pyhät kultalangat kalmakuusikosta taivahan
kirkkauteen... Yön valvoi hartaana kansa, kertoellen muistojaan kaatuneesta
urhosta. Valkeni aamu. Maan poveen saatettiin ukko, ihanaan ikikalmistoon
kuusien synkeään suojaan, niemen kärkeen, järven laineen lauleltavaksi. Ja
korkealle kohosi taivoa kohti honkanuotion savu erämaan haudan ääreltä.
Tuhannet kerrat on ukko nuotion loimun äärellä nukkunut. Nyt hän nukkui
viimeistä kertaa, nukkui pyhän tervaksen tuoksuun, pyhän turpeen turvalliseen
helmaan. Värähti kansan sydän, kierähti kaipauksen kyynel. Honkien latvoissa
humisi hiljainen hautavirsi, johon yhtyi koko erämaa...
(Lauri Hannikainen, Kuolevan laulun mailta s. 54-55)
Pedrin vaimo Maura lauloi Pedrin kirstua ladittaessa
ns. Ruuhen virren:
Middov oldannoh nygoi vaimeloisen vakkesrojuized?/ Ihalal
armoisellenj igäizii kodizii azutah./ Luadikkoa kuldaizil kädyizil kuldaizel
armoizellenj igäized kodiized./ Pangoatto kallehel armoizellenj kalanluuhized
kravattjized,/ pangoa pestyt armoizellenj ylenpehmiezed perinnäized/ pangoatto
aig-armoizellenj allinlinduzien andubaized peähyizien aole./
Katelkoa pesty armoistai pehmielöit katushkaizil./ Anna
pitkien matkaisien tulduo pezejy armoisenj ehki huogavuo!/ Loadiekoa kohted
kroaznoi ikkunjnelyöd kallehel armoisellenj!/ Ann´ihalu armoizenj meidy igäviz
aigaziz ehki katshov niiz ikkunpielyizis.
Suomennettuna:
Mikä outo työ on ikävänalaisella!
Ihanalle rakkaalleni ikuista kotia rakennetaan. Laatikaa kultaisilla käsillä
armaalleni ikuista kotia! Pankaa kalleimmalleni kalanluiset sängyt, antakaa
armaalleni ylen pehmeät patjat, pankaa hänelle, joka aikanaan oli armaani,
allinlinnun untuvia pään alle! Peittäkää pehmeillä peitteillä, jotta pitkän
matkan tultuaan pesijä armaani edes levähtää. Tehkää kahdet punaiset
ikkunanpielet kalliille armaalleni, että ihana armaani ikäväpäivissään meitä
edes katsoo niistä ikkunanpielistä.
Pedrin surujuhlaa
vietettiin viikko. Saattajien joukossa oli paljon etelästäkin tullutta
kulttuuriväkeä. Hellä Pelkosen mukaan ”puheita pidettiin useita, ja kukkiin
peittyi laulajan hautakumpu".
(Hellä Pelkonen: Raja-Karjalan runonlaulajat, s.
56-57, teoksessa Vanhan runon mailla,1935)