Jean Sibelius (1865-1957) lienee tunnetuin suomalainen, myös Suomen ulkopuolella.
Tänään vietin iltaani Rantatien Galleriassa, Tuusulassa, osoitteessa Rantatie 117. Vastapäätä galleriaa sijaitsee edelleenkin Kuninkalan talo, jossa Sibeliukset odottivat Ainolan valmistumista. Ainolaan he pääsivät muuttamaan 1904.
Rantatien Galleriasta suuntasin kulkuni kohti Ainolaa. Talossa näkyivät valot, vietetäänhän tänään Sibeliuksen päivää ja samalla suomalaisen musiikin päivää. Liput liehuvat saloissa.
Mäkinen tie kohti Ainolaa oli kynttilöin valaistu. Mäen päällä huomasin miehen, joka kameroineen yritti löytää sopivaa kuvakulmaa. Kiinnitin huomioni myös talon takaiseen metsikköön, joka on säästynyt kaupunkisuunnittelun barbarialta. On ilta. Mielessäni tuntuu juhlalliselta kun ajattelen tätä kaikkea. Olen järvenpääläinen ja hyväksyn itseni osaksi suomalaista Sibelius-kulttia.
Olin toki pitkään arvostanut ja kuunnellutkin Sibeliusta, mutta vasta vuosi 2015 teki minusta varsinaisesti Sibelius-fanin.
Olen kirjoittanut Tuusulan Aikakirjaan (XXVI) artikkelin Sibeliuksen ja Pedri Shemeikan kohtaamisesta, Juttuni lukeneet ymmärtänevät kiinnostukseni syyn.
Sibelius-harrastukseni oli jo vanhaa perua, sen sai tuntea korvissaan myös puolivuotias poikani Petri, joka joutui helmikuussa 1990 kuuntelemaan levyltä Sibeliuksen viulukonserton. Poikani kuunteli sen kiltisti. Hänellä ei ollut vielä mahdollisuuksia juosta karkuun Sibeliusta.
Helsingin musiikkitalon konsertti maaliskuussa 2015, sai minut kiinnostumaan säveltäjämestarista vieläkin enemmän. Kiinnostus oli muuttunut innostukseksi.
Helsingin Sanomien Mari Koppinen kirjoitti tästä konsertista, hänkin oli innostunut:”Lauantain konsertti oli ehdottomasti hienoin ja mieliin jäävin Sibelius-oppitunti, jonka ainakaan minä olen koskaan kokenut.” Oppituntia siinä oli minullekin.
Kevään mittaan (2015) Sibelius vuoteni sen kun paranee. Sain nimittäin houkuteltua professori Heikki Laitisen, alan parhaan asiantuntijan Suomessa, puhumaan Sibeliuksesta ja Shemeikasta Platonin Akatemiaan. Silloin oli toukokuu 2015. Platonin Akatemiassa vietettiin kolmen suuren; Gallen-Kallelan, Halosen ja Sibeliuksen 150-vuotisia. Tämä blogini perustuu suurelta osin Laitisen luentoon.
Lopullisen Sibelius-kasteeni sain Tuupovaarassa heinäkuussa, samana vuonna. Karjalan korpiin siirretty Sibelius soi kauniisti ja koskettavasti. Koskenniskan myllykievari oli täynnä sibeliaaneja; suurin osa heistä oli tavallisia tuupovaaralaisia. Hekin olivat etsimässä Sibeliustaan, monet olivat sen jo löytäneet.
Sibeliukselle kosketus karjalaiseen kansanrunouteen ja musiikkiin oli hänen elämänsä tärkeimpiä suunnannäyttäjiä. Jos Sibelius ei olisi tutustunut kalevalaiseen maailmaan, jos hän ei olisi tavannut Larin Paraskea Porvoossa marraskuussa 1891 ja jos Jannen ja Ainon häämatka olisi suuntautunut jonnekin muualle kuin Karjalaan kesällä 1892, olisi tuntemamme Sibeliuksen musiikki mahdollisesti vähemmän ”suomalaista” (tai karjalaista!) kuin se nyt on.
Larin
Paraske (1833–1904) oli aikansa ehkä tunnetuin suomalainen, tarkemmin
inkeriläinen, runonlaulaja. Hän oli todellinen runon ja muistin jättiläinen,
jolta on kerätty muistiin noin 32 000 säettä, mikä on enemmän kuin
keneltäkään muulta suomalais-balttilaisella alueella. Larin Paraske asui
Porvoossa pastori Adolf Neoviuksen luona kolme vuotta tavaten lukuisia
eri alojen taiteilijoita. Sibelius tapasi Parasken Porvoossa marras-joulukuun
vaihteessa 1891.
Yrjö
Hirn muistelee: ”[Sibelius] oli hyvin halukas kuulemaan,
miltä karjalainen runo kuulosti aidon laulajan laulamana, ja minä olin
tietenkin iloinen saadessani olla näkemässä tätä uuden ja vanhan kohtaamista.
En rohkene mennä lausumaan ajatuksia siitä, miten paljon mestarin
Kalevala-aiheisille sävellyksille on mahtanut merkitä, että hän silloin sai
kuulla Paraskea. Muistan vain hänen seuranneen laulua tarkkaavaisena ja
merkinneen muistiin sävelen lukua ja poljentoja.” Valitettavasti
Sibeliuksen Paraske-muistiinpanot ovat kadonneet.
Erik
Tawaststjerna pitää todennäköisenä, että
Sibelius on kuullut Parasken esittävän myös Kullervo-aiheista kalevalaista
runoa. Joka tapauksessa Parasken tapaaminen lienee jättänyt jälkiä Sibeliuksen
Kullervo-sinfoniaan.
Viipurilainen
osakunta oli tilannut Sibeliukselta musiikin Karjalan historiasta kertoviin
kuvaelmiin. Näin syntyi Karelia-näyttämömusiikki, josta Sibelius muokkasi
myöhemmin Karelia-sarjan.
Larin
Paraske saatiin houkutelluksi mukaan alkuperäisen Karelia-sarjan esitykseen marraskuussa 1893. Paraske esitti musiikillisessa
kuvaelmassa vanhan pirtin emäntää, mutta lauluosuuden tulkitsivat klassiset
laulajat. Karelia-sarjaan kuului
alkuaan kuvaelma, joka oli otsikoitu Karjalainen koti vuonna 1293. Tämän
kohtauksen musiikki on säilynyt kokonaisuudessaan.
Kuvaelma
sisältää kalevalaista runonlaulua, ja melodia on täsmälleen sama kuin se, minkä
Sibelius merkitsi muistiin Pedri Shemeikalta heinäkuussa 1892 Korpiselän
Mysysvaaran kylässä.
Alkuvuodesta
1892 valmistunut Kullervo-sinfonia osoitti Sibeliuksen kiinnostuksen
suunnan. Kalevalasta oli tullut
hänelle suuri inspiraation lähde. Laitisen mukaan Sibelius oli jo vuoden 1890
lopulla valtavan innostunut Kalevalasta, mutta omasi siitä varsin huterat
tiedot. Wienistä lähettämässään kirjeessä Ainolle Jean Sibelius viittaa Kalevalaan, mutta lainaa Kanteletarta, ja sitäkin väärin. Mutta
jotain tapahtui vajaassa kahdessa vuodessa.
Keväällä
1892 Sibelius tajusi jo täysin kalevalamitan ja Kalevalan. Laitinen ei luennossaan voinut olla
ihmettelemättä: ”Oli mikä tahansa
ruotsinkielinen pojankloppi, niin 26-vuotiaana hän tajusi koko [kalevalaisen] mitan ja runouden
täydellisesti, sen muotopuolen.”
Sibeliuksesta kehittyi 1890-luvulla Suomen paras runonlaulun,
kantelemusiikin ja itkuvirsien musiikillinen asiantuntija. Sibelius ei ollut
innostunut ainoastaan Kalevalasta.
Myös J. L. Runebergin outona pidetty 1830-luvun runous oli lumonnut
nuoren säveltäjän.
Lieksassa, häämatkallaan Karjalaan kesällä 1892, Sibelius sävelsi samaan aikaan Runebergia ja kuunteli karjalaisia kansanlauluja ja kanteleensoittoa. Sibeliuksella oli kulttuurisesti kaikki aistit koko ajan auki. ”Hän oli täydellinen taiteilija”, totesi Heikki Laitinen.
Lieksassa, häämatkallaan Karjalaan kesällä 1892, Sibelius sävelsi samaan aikaan Runebergia ja kuunteli karjalaisia kansanlauluja ja kanteleensoittoa. Sibeliuksella oli kulttuurisesti kaikki aistit koko ajan auki. ”Hän oli täydellinen taiteilija”, totesi Heikki Laitinen.
Laitisen
mukaan Sibeliukselle Berliini, Wien ja Karjala oli yksi sama asia. Kaikesta
kiinnostuneena, uteliaana ja intohimoisena ihmisenä Sibelius oli aina avoin
uusille vaikutteille. Kokonaisvaltaisessa asenteessaan hän muistuttaa vanhoja
runonlaulajia. Tässä yhteydessä voisin lainata Leea Virtasen huomioita
karjalaisten runonlaulajien eetoksesta. Laululla oli kokonaisvaltainen merkitys
runonlaulajille; sen koettiin tuottavan hyvää ja torjuvan pahaa.
I. K. Inhan mukaan vienalaiset helmenpyytäjät uskoivat
että ”veden haltijoita tulee lepyttää kaikenlaisella äänen pitämisellä, jos
mieli hyvää saalista toivoa.” Sibeliusta voi aivan hyvin verrata näihin
vienalaisiin helmenpyytäjiin.
Väitöskirjassaan
Matkoja musiikkiin 1800-luvun Suomessa (2003) Heikki Laitinen näkee
musiikin kokonaisvaltaisena,
elämää energisoivana voimana. Se auttaa ymmärtämään myös sibeliaanista
sävelmaailmaa ja arkaaisen karjalaisen kansanmusiikin vaikutusta siihen.
Sibeliukselta on vaikea löytää suoria lainauksia kansanmusiikista, mutta
sitäkin enemmän siitä saatua energiaa.
Karelianismi-käsitteelle,
johon muun muassa Erik Tawaststjerna Sibelius-elämäkerrassaan vetoaa tämän
tästä, ei Laitinen lämpene. Laitisen mukaan Sibeliuksen Karjalalla ei ole
mitään tekemistä karelianismin kanssa, joka pinnallisimmillaan tarkoittaa
Laitisen mukaan sitä ”että mennään
Kolin päälle katsomaan maisemia ja ollaan vaikuttuneita ja tehdään siitä
tauluja”.
Kullervo-sinfonian
menestyksen myötä Sibelius sai luvan avioitua Aino Järnefeltin kanssa.
Varaa häämatkaan ei ollut, mutta Sibelius anoi matka-apurahaa Helsingin
yliopistolta lähteäkseen Karjalaan tutustumaan kalevalaisiin runonlaulajiin,
sävelmiin ja esitystapaan. Helsingin yliopisto myönsi 400 markan
matka-apurahan. Samalla tuli maksettua myös häämatka. Häämatka Karjalaan ei
ollut hetken päähänpisto. Kalevalainen maailma kiehtoi nuorta säveltäjää.
Tutustuminen Larin Paraskeeseen ja sävellystyö Kullervo-sinfonian parissa oli tehnyt kalevalaisen maailman hänelle
läheiseksi.
Laitinen
pitää mahdollisena, että aikansa merkittävin suomalaisen kansanrunouden tutkija
Kaarle Krohn avusti Sibeliusta hakemuksen ja matkasuunnitelmien
tekemisessä. Krohn laati Sibeliukselle myös listan tärkeimmistä
rajakarjalaisista runonlaulajista.
Matkaraporttiinsa
Sibelius on kirjoittanut, että hänen matkansa tarkoitus oli tutustua
”kanteleensoittoon ja runonlauluun”. Laitinen kiinnittää huomiota siihen, että
kanteleensoitto on tässä laitettu ennen runonlaulua. Rajakarjalaista murretta
Sibelius tuskin ymmärsi, korkeintaan sanan sieltä toisen täältä. Sen sijaan
musiikin kieli ja sen muodot oli helpommin tavoitettavissa. Matkallaan Sibelius
ei merkinnyt muistiin runoja, ainoastaan musiikkia.
Maaherran
tyttärestä Aino Järnefeltistä tuli säveltäjän puoliso Aino Sibelius
Järnefeltien huvilalla Tottijärvellä 10.6.1892. Tottijärveltä Sibeliukset
matkasivat höyryjunalla Imatran koskien kautta Joensuuhun, josta matka jatkui
sisävesilaivalla Pielisjärven kirkonkylään, joka on nykyistä Lieksaa.
Monolassa
vietetyn kuherruskuukauden aikana Sibelius sävelsi kaksi laulua Runebergin
runoihin; Kyssens hopp (Suudelman toive) ja Till Frigga
(Friggalle). Sibelius sävelsi Monolassa myös sävelrunoa En saga (Satu).
Aino ei jatkanut Sibeliuksen mukana Korpi-Karjalan kyliin, vaan matkusti jo
ennen heinäkuun puoliväliä sukulaistensa luo Kuopioon.
Nuorikon
lähdettyä sivilisaation pariin, alkoi Sibeliuksen varsinainen ”studieresa”, jonka aikana hän
tutustui monipuolisesti rajakarjalaiseen kulttuuriin: itkuvirsiin,
runolauluihin ja kantelemelodioihin.
Sibeliuksen
Karjalan matkallaan tekemät nuotinnokset löytyivät Kansalliskirjastosta
1980-luvulla ja Erik Tawaststjerna saattoi kommentoida niitä myös
Sibelius-elämäkerrassaan. Vasta Heikki Laitinen on päässyt tekemään asiasta
perustutkimusta. Suurimpana asiaan liittyvänä sensaationa voi pitää Sibeliuksen
muistiinmerkitsemiä kantelesävelmiä. Kaikkiaan Sibelius kirjoitti matkallaan
ylös kymmeniä melodioita, joista hän tiettävästi suoraan hyödynsi
sävellystyössään vain yhtä Pedri Shemeikalta kuulemaansa melodiaa.
Korpiselän Kokkarin kylässä Sibelius kuuli Marjatta-runon muunnelmia. Ne olivat
hänellä alkusysäyksenä Marjatta-oratorioon,
jota hän alkoi työstää kesällä 1905. Libreton hän tilasi Jalmari
Finneltä. Hankkeesta ei tullut mitään, mutta sitä voidaan pitää Pohjolan
tyttären esityönä.
Musiikkitalon
konsertissa keväällä 2015 esitettiin ensimmäisen kerran näitä Sibeliuksen
nuotinnoksia. Kului siis 123 vuotta nuottien merkinnästä kantaesitykseen!
Halosen taitelija-ateljeessa saimme kuulla myös Sibeliuksen Karjalassa
nuotintamia kansanlauluja vuorolauluna aitoon kalevalaiseen tapaan. Sopivan
tekstin löytäminen nuotteihin on vaatinut Laitiselta suuren työn.
Jo
Lieksassa Sibelius kuuli karjalaista kanteleensoittoa ja kalevalaista
runonlaulua. Sibeliusta eivät kuitenkaan tyydyttäneet pelimannisävelet ja uudet
kansanlaulut. Uusi eroasentoinen tapa soittaa kannelta ei häntä kiinnostanut.
Sibelius halusi tutustua vanhempaan, ns. yhdysasentoiseen tapaan soittaa
kannelta; se antoi enemmän tilaa improvisaatiolle ja luovuudelle.
Yhdysasentoisessa
soittotyylissä oikean
ja vasemman käden sormet ovat toistensa lomassa näppäilemässä kieliä. Laitisen
mukaan kantelemusiikista tulee näin ”aivan
tietynlaista... ei ole kunnon melodiaa, vaan sointupohjaista improvisaatiota”.
Nykyisessä kanteleensoittotyylissä toinen käsi soittaa melodiaa ja toinen
säestää; siitä Sibelius ei ollut kiinnostunut.
Lieksassa
vanhan tyylin kanteleensoittoa sai kuulla vain Mikko Tolvaselta. Ilomantsissakin siihen olisi ehkä ollut mahdollisuus,
mutta siellä Sibelius ei viipynyt kauan, vaan jatkoi Korpiselkään.
Itkuvirsistä
Sibelius kertoo matkakertomuksessaan: ”Muuan
nainen, Stepani Kokkonen, lauloi itkuvirsistä karakteristisimmat.
Niitä lauletaan myös maahanpanijaisissa: ne päättyvät tavallisesti siihen, että
laulu muuttuu hysteeriseksi nauruksi. Niiden dramaattinen teho on valtava.”
Sibelius oli kirjannut itkuvirsinuotinnokseensa ”skratt”. Hän halusi
merkinnällään kertoa sen minkä hän oli kuullut ja kokenut: Itkuvirsi saattoi
todellakin päättyä nauruun.
Merkittävin
Sibeliuksen kohtaamista karjalaisista runolaulajista ja kanteleensoittajista
oli Korpiselän Mysysvaarassa elellyt Pedri Shemeikka. Hän edusti juuri sitä
arkaaista karjalaista kansanmusiikkia, jota Sibelius oli tullut etsimään.
Matkakertomukseensa
Sibelius on kirjannut: ”Pedri
Shemeikka, 80-vuotias vanhus Korpiselän Mysysvaarasta, lauloi minulle runoja
keskeytyksettä kokonaisen vuorokauden. Hänen runosävelmänsä on vanhin kaikista
kuulemistani. Kaikki muistiin kirjoittamani runosävelmät ovat selvästikin
peräisin täältä.”
Sibelius
muisteli kohtaamistaan Shemeikan ja tämän kanteletta taitavasti soittaneen
naisen kanssa A. O. Väisäselle
1920-luvulla: ”Tapasin vanhan Pedri
Shemeikankin. Kun hän astui hämärästä pirtin nurkasta vastaani, vaikutti hän
suurenmoiselta. Kuulin muun muassa Hauen syntysanat. Myös kuulin
kanteleensoittoa, jota esitti muuan heikkopäisenä pidetty nainen. Hänen
kerrottaan menettäneen järkensä kuultuaan Valamon kirkonkelloja. Miten lienee
hänen älynsä ollut, kannelta hän soitti mainiosti. – Suuri rakkaus valtasi
minut tuon matkan aikana ja on edelleen hyvin vahva minussa.”
Sibeliuksen sitaatissa mainitsema suuri rakkaus oli kantele.
Edellä on
jo viitattu Sibeliuksen alkuperäiseen Karelia-sarjaan,
jonka musiikkiin vierailu Pedri Shemeikan pirtissä jätti pysyvät jälkensä. Kun
tarkastelee Sibeliuksen tuotantoa, on sieltä helppo löytää kalevalaisia aiheita
(Väinämöistä, Kullervoa, Tuonelan joutsenta, Lemminkäistä, Pohjolan
tytärtä jne.).
Kansanmusiikin
vaikutus Sibeliuksen musiikkiin on kuitenkin syvemmällä.
Laitisen
mukaan Karjalan matkan pysyvin anti Sibeliukselle oli tutustuminen arkaaiseen
kanteleensoittoon. Sibelius käytti harvoin kansanmusiikkia suoraan
sävellyksissään, mutta se näkyy hänen tavassaan säveltää, musiikin rakenteissa.
Sibeliuksen sävelkielestä on jopa sanottu, että se muistuttaa kymmenkielisen
kanteleen soittoa. Laitinen hyväksyy tämän tulkinnan ja menee vieläkin
pitemmälle: ”Sibeliuksen tapa säveltää
kuulostaa runonlaululta.”
Erik
Tawaststjernan mukaan nuorempi, duuri–molli-tonaalisuuteen pohjautuva
kansanlaulu ei tyydyttänyt Sibeliusta. Hän etsi arkaaisempia säveliä
ikivanhasta suomalaisesta runonlaulusta. Sitä edusti hänelle Pedri Shemeikka.
Marraskuussa 1896 Sibelius haki Helsingin yliopiston musiikinopettajan
virkaan. Saadakseen sen, hänen oli pidettävä koeluento. Sen aiheena
Sibeliuksella oli kansanmusiikki ja sen vaikutus säveltaiteeseen.
Sibelius
toteaa luennossaan: ”Omituinen
yhdenkaltaisuus vallitsee meidän aikamme ja Bachia edeltäneen vuosisadan
välillä. Silloin olivat kirkkosävellajit hajoamistilassa. Ne eivät saattaneet
pitää pintaansa sen takia että olivat konstruoituja ja vailla lujaa pohjaa. Ne
saivat antaa sijaa tonaalisuudelle, jolla oli oma perustansa ikivanhassa
kansanlaulussa. Nyt näkyy selvästi, että meidän moderni tonaalisuutemme
horjuu.” Sibelius jatkaa: ”Mutta
– ei tule mennä repimään alas
vanhaa ellei ole panna sen tilalle jotakin uutta. Tämä ei onnistu sillä tapaa,
että rakennetaan säveljärjestelmä –
se on löydettävä elävänä
kansansävelestä." "Menen niin pitkälle tässä väitteessä, että kaikki
nk. mielenkiintoiset käänteet, modulaatiot ym. ovat vain ohimenevästi
arvokkaita, ellei niiden siemen ole kansanmusiikissa.”
Virkaa
Sibelius ei saanut, vaan se meni Robert Kajanukselle.
On
mielenkiintoista, että juuri samoihin aikoihin (1896–1898) kun Sibelius
julkisti ”kansanmusiikkimanifestinsa”, hän sävelsi ainoat tunnetut
sävellyksensä (Dolcissimon ja Moderaton) kanteleelle. Nuotit
olivat yksityisomistuksessa vuoteen 1989 asti. Näitä arkistoon pitkäksi
aikaa unohtuneita sävellyksiä paljon tunnetumpi on Sibeliuksen viululle ja
5-kieliselle kanteleelle säveltämä Valse/Berceuse (1899), joka sai
alkunsa Pekka Halosen ja Jean Sibeliuksen yhteisistä musisointihetkistä.
Kanteleteeman ”Karjankellot” Sibelius lainasi Pekka Halosen äidiltä Vilhelmiina Haloselta. Sibeliuksen omaa
käsialaa ovat sävelteoksen viulukuviot, joihin myös Heikki Laitinen sanoo
ihastuneensa. Halosten perhepiirissä sävelmästä tuli hyvin suosittu.
Sibeliuksen
sävellyksen Öinen ratsastus ja auringonnousu ensi-ilta oli Pietarissa
23.1.1909. Sen hän oli säveltänyt edellisenä vuonna. Sibelius paljasti
heinäkuussa 1942 kapellimestari Jussi Jalakselle sävelrunonsa alkuperän
ja kertoi sen liittyvän yölliseen ratsastukseensa Suojärveltä Värtsilään
kesällä 1892. Muistaako Sibelius väärin? On todennäköistä, että Sibelius
sekoittaa tässä karjalaiset paikannimet. Matka Suojärveltä Värtsilään olisi
ollut varsin pitkä yölliseksi ratsastusretkeksi. Tutkija Markku Hartikainen
onkin arvellut, että Sibelius olisi ratsastanut todennäköisemmin Soanlahdelta
Värtsilään.
Sibelius
oli saanut lainaksi hevosen rajakarjalaisesta kestikievarista ja matkustanut
läpi öisen korpimaiseman salamoiden räiskiessä ja ukkosen ryskiessä, välillä
hän oli joutunut ylittämään ratsain myrskyn kaatamia puita. Tämän nuoren
Sibeliuksen hurjan elämyksen tulkitsi joukko suomalaisia kansanmuusikkoja
Musiikkitalossa maaliskuussa 2015. Soittimista taiotut sävelet saivat yleisön
siirtymään ukkosilman dramatisoimaan kesäyöhön, vuoteen 1892 ja Korpi-Karjalan
metsien hämärään.
Syksyllä 1909 Sibelius matkusti Kolin
maisemiin yhdessä lankonsa Eero Järnefeltin kanssa. Matka kesti viikon.
Itse Kolilla hän oleskeli hieman toista vuorokautta. Kolin matkan aikoihin Sibeliuksella oli erinäisiä huolia:
pelko kurkun syöpäkasvaimesta, kustannushuolet, vekselikurjuus. Kun Sibelius
palasi Kolilta kotiin hän kirjoitti päiväkirjaansa: "Kolilla! Yksi elämäni suurimmista
kokemuksista. Suunnitelmia. 'La Montagne'.”
Blogini näkökulma, kuten lukija huomaa, on ollut rajattu. Kiinnitän huomioni ennen kaikkea Sibeliuksen saamiin karjalaisiin vaikutteisiin.
Sibeliusta voi lähestyä monesta näkökulmasta. Tämän blogin olisi voinut kirjoittaa myös ilman Sibeliuksen ja Shemeikan kohtaamista. Blogini loppuun en voi olla kuitenkaan laittamatta: Karjalan korpitiet jättivät pysyvän jäljen Sibeliuksen musiikkiin. Sibeliuksen nerous lieneekin siinä, että hän pystyi tekemään suurta taidetta monista aineksista, eikä hänen Karjala-kokemuksensa ollut niistä vähäisin.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaTuosta kaikkien aikojen parhaasta sibeliustutkijasta eli Erik Tawaststjernasta on kirjoitettu elämänkerta. Melkoinen personallisuus. Itselläni on hänestä henkilökohtainen kokemus. Huomasin hänen istuvan eräässä Finlandiatalon konsertissa vieressäni. Jossain vaiheessa kysyi minulta, että mitä pidän musiikista. Teos oli muistaakseni Sergei Prokofjevin viides sinfonia. Erik torkkui välillä ja kirjoitteli muistiinpanoja. Taisi jossain vaiheessa lainata minulta esitettä.
VastaaPoista