torstai 8. joulukuuta 2016

Jean Sibelius. Suomalaisia tarinoita 3.

Jean Sibelius. Suomalaisia tarinoita 3.







Jean Sibelius (1865-1957) lienee tunnetuin suomalainen, myös Suomen ulkopuolella.

Tänään vietin iltaani Rantatien Galleriassa, Tuusulassa,  osoitteessa Rantatie 117. Vastapäätä galleriaa sijaitsee edelleenkin Kuninkalan talo, jossa Sibeliukset odottivat  Ainolan valmistumista. Ainolaan he pääsivät muuttamaan 1904.

Rantatien Galleriasta suuntasin kulkuni kohti Ainolaa. Talossa näkyivät valot, vietetäänhän tänään Sibeliuksen päivää ja samalla suomalaisen musiikin päivää. Liput liehuvat saloissa.

Mäkinen tie kohti Ainolaa oli kynttilöin valaistu. Mäen päällä huomasin miehen, joka kameroineen yritti löytää sopivaa kuvakulmaa. Kiinnitin huomioni myös  talon takaiseen metsikköön, joka on säästynyt kaupunkisuunnittelun barbarialta. On ilta. Mielessäni tuntuu juhlalliselta kun ajattelen tätä kaikkea. Olen järvenpääläinen ja hyväksyn itseni osaksi suomalaista Sibelius-kulttia.

Olin toki pitkään arvostanut ja kuunnellutkin Sibeliusta, mutta vasta vuosi 2015 teki minusta varsinaisesti Sibelius-fanin.

Olen kirjoittanut Tuusulan Aikakirjaan (XXVI)  artikkelin Sibeliuksen ja Pedri Shemeikan kohtaamisesta, Juttuni lukeneet ymmärtänevät kiinnostukseni syyn.

Sibelius-harrastukseni  oli jo vanhaa perua,  sen sai tuntea korvissaan myös puolivuotias poikani Petri, joka joutui helmikuussa 1990 kuuntelemaan levyltä Sibeliuksen viulukonserton. Poikani kuunteli sen kiltisti. Hänellä ei ollut vielä mahdollisuuksia juosta karkuun Sibeliusta.

Helsingin musiikkitalon konsertti  maaliskuussa 2015, sai  minut kiinnostumaan säveltäjämestarista vieläkin enemmän. Kiinnostus oli muuttunut innostukseksi.

Helsingin Sanomien Mari Koppinen kirjoitti tästä konsertista, hänkin oli innostunut:”Lauantain konsertti oli ehdottomasti hienoin ja mieliin jäävin Sibelius-oppitunti, jonka ainakaan minä olen koskaan kokenut.” Oppituntia siinä oli minullekin.

Kevään mittaan (2015) Sibelius vuoteni sen kun paranee. Sain nimittäin houkuteltua professori Heikki Laitisen, alan parhaan asiantuntijan Suomessa, puhumaan Sibeliuksesta ja Shemeikasta Platonin Akatemiaan. Silloin oli toukokuu 2015.  Platonin Akatemiassa vietettiin kolmen suuren; Gallen-Kallelan, Halosen ja Sibeliuksen 150-vuotisia. Tämä blogini perustuu suurelta osin Laitisen luentoon.

Lopullisen Sibelius-kasteeni sain Tuupovaarassa heinäkuussa, samana vuonna. Karjalan korpiin siirretty Sibelius soi kauniisti ja koskettavasti. Koskenniskan myllykievari oli täynnä sibeliaaneja; suurin osa heistä oli tavallisia tuupovaaralaisia. Hekin olivat etsimässä Sibeliustaan, monet olivat sen jo löytäneet.

Sibeliukselle kosketus karjalaiseen kansanrunouteen ja musiikkiin oli hänen elämänsä tärkeimpiä suunnannäyttäjiä. Jos Sibelius ei olisi tutustunut kalevalaiseen maailmaan, jos hän ei olisi tavannut Larin Paraskea Porvoossa marraskuussa 1891 ja jos Jannen ja Ainon häämatka olisi suuntautunut jonnekin muualle kuin Karjalaan kesällä 1892, olisi tuntemamme Sibeliuksen musiikki mahdollisesti vähemmän ”suomalaista” (tai karjalaista!)  kuin se nyt on.

Larin Paraske (1833–1904) oli aikansa ehkä tunnetuin suomalainen, tarkemmin inkeriläinen, runonlaulaja. Hän oli todellinen runon ja muistin jättiläinen, jolta on kerätty muistiin noin 32 000 säettä, mikä on enemmän kuin keneltäkään muulta suomalais-balttilaisella alueella. Larin Paraske asui Porvoossa pastori Adolf Neoviuksen luona kolme vuotta tavaten lukuisia eri alojen taiteilijoita. Sibelius tapasi Parasken Porvoossa marras-joulukuun vaihteessa 1891.

Yrjö Hirn muistelee: [Sibelius] oli hyvin halukas kuulemaan, miltä karjalainen runo kuulosti aidon laulajan laulamana, ja minä olin tietenkin iloinen saadessani olla näkemässä tätä uuden ja vanhan kohtaamista. En rohkene mennä lausumaan ajatuksia siitä, miten paljon mestarin Kalevala-aiheisille sävellyksille on mahtanut merkitä, että hän silloin sai kuulla Paraskea. Muistan vain hänen seuranneen laulua tarkkaavaisena ja merkinneen muistiin sävelen lukua ja poljentoja.” Valitettavasti Sibeliuksen Paraske-muistiinpanot ovat kadonneet.

Erik Tawaststjerna pitää todennäköisenä, että Sibelius on kuullut Parasken esittävän myös Kullervo-aiheista kalevalaista runoa. Joka tapauksessa Parasken tapaaminen lienee jättänyt jälkiä Sibeliuksen Kullervo-sinfoniaan.

Viipurilainen osakunta oli tilannut Sibeliukselta musiikin Karjalan historiasta kertoviin kuvaelmiin. Näin syntyi Karelia-näyttämömusiikki, josta  Sibelius muokkasi myöhemmin Karelia-sarjan.
Larin Paraske saatiin houkutelluksi mukaan alkuperäisen Karelia-sarjan esitykseen marraskuussa 1893. Paraske esitti musiikillisessa kuvaelmassa vanhan pirtin emäntää, mutta lauluosuuden tulkitsivat klassiset laulajat. Karelia-sarjaan kuului alkuaan kuvaelma, joka oli otsikoitu Karjalainen koti vuonna 1293. Tämän kohtauksen musiikki on säilynyt kokonaisuudessaan.  

Kuvaelma sisältää kalevalaista runonlaulua, ja melodia on täsmälleen sama kuin se, minkä Sibelius merkitsi muistiin Pedri Shemeikalta heinäkuussa 1892 Korpiselän Mysysvaaran kylässä.

Alkuvuodesta 1892 valmistunut Kullervo-sinfonia osoitti Sibeliuksen kiinnostuksen suunnan. Kalevalasta oli tullut hänelle suuri inspiraation lähde. Laitisen mukaan Sibelius oli jo vuoden 1890 lopulla valtavan innostunut Kalevalasta, mutta omasi siitä varsin huterat tiedot. Wienistä lähettämässään kirjeessä Ainolle Jean Sibelius viittaa Kalevalaan, mutta lainaa Kanteletarta, ja sitäkin väärin. Mutta jotain tapahtui vajaassa kahdessa vuodessa.

Keväällä 1892 Sibelius tajusi jo täysin kalevalamitan ja Kalevalan.  Laitinen ei luennossaan voinut olla ihmettelemättä: ”Oli mikä tahansa ruotsinkielinen pojankloppi, niin 26-vuotiaana hän tajusi koko [kalevalaisen] mitan ja runouden täydellisesti, sen muotopuolen.”  Sibeliuksesta kehittyi 1890-luvulla Suomen paras runonlaulun, kantelemusiikin ja itkuvirsien musiikillinen asiantuntija. Sibelius ei ollut innostunut ainoastaan Kalevalasta. Myös J. L. Runebergin outona pidetty 1830-luvun runous oli lumonnut nuoren säveltäjän.

Lieksassa, häämatkallaan Karjalaan kesällä 1892, Sibelius sävelsi samaan aikaan Runebergia ja kuunteli karjalaisia kansanlauluja ja kanteleensoittoa. Sibeliuksella oli kulttuurisesti kaikki aistit koko ajan auki. ”Hän oli täydellinen taiteilija”, totesi Heikki Laitinen.
Laitisen mukaan Sibeliukselle Berliini, Wien ja Karjala oli yksi sama asia. Kaikesta kiinnostuneena, uteliaana ja intohimoisena ihmisenä Sibelius oli aina avoin uusille vaikutteille. Kokonaisvaltaisessa asenteessaan hän muistuttaa vanhoja runonlaulajia. Tässä yhteydessä voisin lainata Leea Virtasen huomioita karjalaisten runonlaulajien eetoksesta. Laululla oli kokonaisvaltainen merkitys runonlaulajille; sen koettiin tuottavan hyvää ja torjuvan pahaa.

I. K. Inhan mukaan vienalaiset helmenpyytäjät uskoivat että ”veden haltijoita tulee lepyttää kaikenlaisella äänen pitämisellä, jos mieli hyvää saalista toivoa.” Sibeliusta voi aivan hyvin verrata näihin vienalaisiin helmenpyytäjiin.

Väitöskirjassaan Matkoja musiikkiin 1800-luvun Suomessa (2003) Heikki Laitinen näkee
musiikin kokonaisvaltaisena, elämää energisoivana voimana. Se auttaa ymmärtämään myös sibeliaanista sävelmaailmaa ja arkaaisen karjalaisen kansanmusiikin vaikutusta siihen. Sibeliukselta on vaikea löytää suoria lainauksia kansanmusiikista, mutta sitäkin enemmän siitä saatua energiaa.
Karelianismi-käsitteelle, johon muun muassa Erik Tawaststjerna Sibelius-elämäkerrassaan vetoaa tämän tästä, ei Laitinen lämpene. Laitisen mukaan Sibeliuksen Karjalalla ei ole mitään tekemistä karelianismin kanssa, joka pinnallisimmillaan tarkoittaa Laitisen mukaan sitä ”että mennään Kolin päälle katsomaan maisemia ja ollaan vaikuttuneita ja tehdään siitä tauluja”.
  
Kullervo-sinfonian menestyksen myötä Sibelius sai luvan avioitua Aino Järnefeltin kanssa. Varaa häämatkaan ei ollut, mutta Sibelius anoi matka-apurahaa Helsingin yliopistolta lähteäkseen Karjalaan tutustumaan kalevalaisiin runonlaulajiin, sävelmiin ja esitystapaan. Helsingin yliopisto myönsi 400 markan matka-apurahan. Samalla tuli maksettua myös häämatka. Häämatka Karjalaan ei ollut hetken päähänpisto. Kalevalainen maailma kiehtoi nuorta säveltäjää. Tutustuminen Larin Paraskeeseen ja sävellystyö Kullervo-sinfonian parissa oli tehnyt kalevalaisen maailman hänelle läheiseksi.

Laitinen pitää mahdollisena, että aikansa merkittävin suomalaisen kansanrunouden tutkija Kaarle Krohn avusti Sibeliusta hakemuksen ja matkasuunnitelmien tekemisessä. Krohn laati Sibeliukselle myös listan tärkeimmistä rajakarjalaisista runonlaulajista.

Matkaraporttiinsa Sibelius on kirjoittanut, että hänen matkansa tarkoitus oli tutustua ”kanteleensoittoon ja runonlauluun”. Laitinen kiinnittää huomiota siihen, että kanteleensoitto on tässä laitettu ennen runonlaulua. Rajakarjalaista murretta Sibelius tuskin ymmärsi, korkeintaan sanan sieltä toisen täältä. Sen sijaan musiikin kieli ja sen muodot oli helpommin tavoitettavissa. Matkallaan Sibelius ei merkinnyt muistiin runoja, ainoastaan musiikkia.

Maaherran tyttärestä Aino Järnefeltistä tuli säveltäjän puoliso Aino Sibelius Järnefeltien huvilalla Tottijärvellä 10.6.1892. Tottijärveltä Sibeliukset matkasivat höyryjunalla Imatran koskien kautta Joensuuhun, josta matka jatkui sisävesilaivalla Pielisjärven kirkonkylään, joka on nykyistä Lieksaa.
 Lieksan satamasta matkaa jatkettiin kahdella yhteen sidotulla soutuveneellä muutaman kilometrin päähän Monolanniemeen.  Kyytiin nostettiin matkatavaroiden lisäksi myös Sibeliuksen Joensuusta vuokraama taffelipiano. Yhdellä veneellä pianoa ei olisi saanut soudettua. Kun Monolanrannassa nähtiin rantaan lipuvat veneet taffelipianoineen, ihmetteli lieksalainen isäntäväki nähtyä vaivaa: ”Olisihan meillä ollut täällä flyygelikin.”

Monolassa vietetyn kuherruskuukauden aikana Sibelius sävelsi kaksi laulua Runebergin runoihin; Kyssens hopp (Suudelman toive) ja Till Frigga (Friggalle). Sibelius sävelsi Monolassa myös sävelrunoa En saga (Satu). Aino ei jatkanut Sibeliuksen mukana Korpi-Karjalan kyliin, vaan matkusti jo ennen heinäkuun puoliväliä sukulaistensa luo Kuopioon.

Nuorikon lähdettyä sivilisaation pariin, alkoi Sibeliuksen varsinainen ”studieresa”, jonka aikana hän tutustui monipuolisesti rajakarjalaiseen kulttuuriin: itkuvirsiin, runolauluihin ja kantelemelodioihin.
Sibeliuksen Karjalan matkallaan tekemät nuotinnokset löytyivät Kansalliskirjastosta 1980-luvulla ja Erik Tawaststjerna saattoi kommentoida niitä myös Sibelius-elämäkerrassaan. Vasta Heikki Laitinen on päässyt tekemään asiasta perustutkimusta. Suurimpana asiaan liittyvänä sensaationa voi pitää Sibeliuksen muistiinmerkitsemiä kantelesävelmiä. Kaikkiaan Sibelius kirjoitti matkallaan ylös kymmeniä melodioita, joista hän tiettävästi suoraan hyödynsi sävellystyössään vain yhtä Pedri Shemeikalta kuulemaansa melodiaa.
Korpiselän Kokkarin kylässä Sibelius kuuli Marjatta-runon muunnelmia. Ne olivat hänellä alkusysäyksenä Marjatta-oratorioon, jota hän alkoi työstää kesällä 1905.  Libreton hän tilasi Jalmari Finneltä. Hankkeesta ei tullut mitään, mutta sitä voidaan pitää Pohjolan tyttären esityönä.
Musiikkitalon konsertissa keväällä 2015 esitettiin ensimmäisen kerran näitä Sibeliuksen nuotinnoksia. Kului siis 123 vuotta nuottien merkinnästä kantaesitykseen! Halosen taitelija-ateljeessa saimme kuulla myös Sibeliuksen Karjalassa nuotintamia kansanlauluja vuorolauluna aitoon kalevalaiseen tapaan. Sopivan tekstin löytäminen nuotteihin on vaatinut Laitiselta suuren työn.
Jo Lieksassa Sibelius kuuli karjalaista kanteleensoittoa ja kalevalaista runonlaulua. Sibeliusta eivät kuitenkaan tyydyttäneet pelimannisävelet ja uudet kansanlaulut. Uusi eroasentoinen tapa soittaa kannelta ei häntä kiinnostanut.  Sibelius halusi tutustua vanhempaan, ns. yhdysasentoiseen tapaan soittaa kannelta; se antoi  enemmän tilaa improvisaatiolle ja luovuudelle.

Yhdysasentoisessa soittotyylissä  oikean ja vasemman käden sormet ovat toistensa lomassa näppäilemässä kieliä. Laitisen mukaan kantelemusiikista tulee näin ”aivan tietynlaista... ei ole kunnon melodiaa, vaan sointupohjaista improvisaatiota”.  Nykyisessä kanteleensoittotyylissä toinen käsi soittaa melodiaa ja toinen säestää; siitä Sibelius ei ollut kiinnostunut.

Lieksassa vanhan tyylin kanteleensoittoa sai kuulla vain Mikko Tolvaselta. Ilomantsissakin siihen olisi ehkä ollut mahdollisuus, mutta siellä Sibelius ei viipynyt kauan, vaan jatkoi Korpiselkään.

Itkuvirsistä Sibelius kertoo matkakertomuksessaan: ”Muuan nainen, Stepani Kokkonen, lauloi itkuvirsistä karakteristisimmat. Niitä lauletaan myös maahanpanijaisissa: ne päättyvät tavallisesti siihen, että laulu muuttuu hysteeriseksi nauruksi. Niiden dramaattinen teho on valtava.” Sibelius oli kirjannut itkuvirsinuotinnokseensa ”skratt”. Hän halusi merkinnällään kertoa sen minkä hän oli kuullut ja kokenut: Itkuvirsi saattoi todellakin päättyä nauruun.

Merkittävin Sibeliuksen kohtaamista karjalaisista runolaulajista ja kanteleensoittajista oli Korpiselän Mysysvaarassa elellyt Pedri Shemeikka. Hän edusti juuri sitä arkaaista karjalaista kansanmusiikkia, jota Sibelius oli tullut etsimään.

Matkakertomukseensa Sibelius on kirjannut: Pedri Shemeikka, 80-vuotias vanhus Korpiselän Mysysvaarasta, lauloi minulle runoja keskeytyksettä kokonaisen vuorokauden. Hänen runosävelmänsä on vanhin kaikista kuulemistani. Kaikki muistiin kirjoittamani runosävelmät ovat selvästikin peräisin täältä.”

Sibelius muisteli kohtaamistaan Shemeikan ja tämän kanteletta taitavasti soittaneen naisen kanssa A. O. Väisäselle 1920-luvulla: ”Tapasin vanhan Pedri Shemeikankin. Kun hän astui hämärästä pirtin nurkasta vastaani, vaikutti hän suurenmoiselta. Kuulin muun muassa Hauen syntysanat. Myös kuulin kanteleensoittoa, jota esitti muuan heikkopäisenä pidetty nainen. Hänen kerrottaan menettäneen järkensä kuultuaan Valamon kirkonkelloja. Miten lienee hänen älynsä ollut, kannelta hän soitti mainiosti. – Suuri rakkaus valtasi minut tuon matkan aikana ja on edelleen hyvin vahva minussa.” Sibeliuksen sitaatissa mainitsema suuri rakkaus oli kantele.

Edellä on jo viitattu Sibeliuksen alkuperäiseen Karelia-sarjaan, jonka musiikkiin vierailu Pedri Shemeikan pirtissä jätti pysyvät jälkensä. Kun tarkastelee Sibeliuksen tuotantoa, on sieltä helppo löytää kalevalaisia aiheita (Väinämöistä,   Kullervoa, Tuonelan joutsenta, Lemminkäistä, Pohjolan tytärtä jne.).

Kansanmusiikin vaikutus Sibeliuksen musiikkiin on kuitenkin syvemmällä.

Laitisen mukaan Karjalan matkan pysyvin anti Sibeliukselle oli tutustuminen arkaaiseen kanteleensoittoon. Sibelius käytti harvoin kansanmusiikkia suoraan sävellyksissään, mutta se näkyy hänen tavassaan säveltää, musiikin rakenteissa. Sibeliuksen sävelkielestä on jopa sanottu, että se muistuttaa kymmenkielisen kanteleen soittoa. Laitinen hyväksyy tämän tulkinnan ja menee vieläkin pitemmälle: ”Sibeliuksen tapa säveltää kuulostaa runonlaululta.”

Erik Tawaststjernan mukaan nuorempi, duuri–molli-tonaalisuuteen pohjautuva kansanlaulu ei tyydyttänyt Sibeliusta. Hän etsi arkaaisempia säveliä ikivanhasta suomalaisesta runonlaulusta. Sitä edusti hänelle Pedri Shemeikka. Marraskuussa 1896  Sibelius haki Helsingin yliopiston musiikinopettajan virkaan. Saadakseen sen, hänen oli pidettävä koeluento. Sen aiheena Sibeliuksella oli kansanmusiikki ja sen vaikutus säveltaiteeseen.

Sibelius toteaa luennossaan: Omituinen yhdenkaltaisuus vallitsee meidän aikamme ja Bachia edeltäneen vuosisadan välillä. Silloin olivat kirkkosävellajit hajoamistilassa. Ne eivät saattaneet pitää pintaansa sen takia että olivat konstruoituja ja vailla lujaa pohjaa. Ne saivat antaa sijaa tonaalisuudelle, jolla oli oma perustansa ikivanhassa kansanlaulussa. Nyt näkyy selvästi, että meidän moderni tonaalisuutemme horjuu.” Sibelius jatkaa: ”Mutta – ei tule mennä repimään alas vanhaa ellei ole panna sen tilalle jotakin uutta. Tämä ei onnistu sillä tapaa, että rakennetaan säveljärjestelmä  – se on löydettävä elävänä kansansävelestä." "Menen niin pitkälle tässä väitteessä, että kaikki nk. mielenkiintoiset käänteet, modulaatiot ym. ovat vain ohimenevästi arvokkaita, ellei niiden siemen ole kansanmusiikissa.”

Virkaa Sibelius ei saanut, vaan se meni Robert Kajanukselle.

On mielenkiintoista, että juuri samoihin aikoihin (1896–1898)  kun Sibelius julkisti ”kansanmusiikkimanifestinsa”, hän sävelsi ainoat tunnetut sävellyksensä (Dolcissimon ja Moderaton) kanteleelle. Nuotit olivat yksityisomistuksessa vuoteen  1989 asti. Näitä arkistoon pitkäksi aikaa unohtuneita sävellyksiä paljon tunnetumpi on Sibeliuksen viululle ja 5-kieliselle kanteleelle säveltämä Valse/Berceuse (1899), joka sai alkunsa Pekka Halosen ja Jean Sibeliuksen yhteisistä musisointihetkistä. Kanteleteeman ”Karjankellot” Sibelius lainasi Pekka Halosen äidiltä Vilhelmiina Haloselta. Sibeliuksen omaa käsialaa ovat sävelteoksen viulukuviot, joihin myös Heikki Laitinen sanoo ihastuneensa.  Halosten perhepiirissä sävelmästä tuli hyvin suosittu.

Sibeliuksen sävellyksen Öinen ratsastus ja auringonnousu ensi-ilta oli Pietarissa 23.1.1909. Sen hän oli säveltänyt edellisenä vuonna. Sibelius paljasti heinäkuussa 1942 kapellimestari Jussi Jalakselle sävelrunonsa alkuperän ja kertoi sen liittyvän yölliseen ratsastukseensa Suojärveltä Värtsilään kesällä 1892. Muistaako Sibelius väärin? On todennäköistä, että Sibelius sekoittaa tässä karjalaiset paikannimet. Matka Suojärveltä Värtsilään olisi ollut varsin pitkä yölliseksi ratsastusretkeksi. Tutkija Markku Hartikainen onkin arvellut, että Sibelius olisi ratsastanut todennäköisemmin Soanlahdelta Värtsilään.

Sibelius oli saanut lainaksi hevosen rajakarjalaisesta kestikievarista ja matkustanut läpi öisen korpimaiseman salamoiden räiskiessä ja ukkosen ryskiessä, välillä hän oli joutunut ylittämään ratsain myrskyn kaatamia puita. Tämän nuoren Sibeliuksen hurjan elämyksen tulkitsi joukko suomalaisia kansanmuusikkoja Musiikkitalossa maaliskuussa 2015. Soittimista taiotut sävelet saivat yleisön siirtymään ukkosilman dramatisoimaan kesäyöhön, vuoteen 1892 ja Korpi-Karjalan metsien hämärään.

Syksyllä 1909 Sibelius matkusti Kolin maisemiin yhdessä lankonsa Eero Järnefeltin kanssa. Matka kesti viikon. Itse Kolilla hän oleskeli hieman toista vuorokautta. Kolin matkan aikoihin Sibeliuksella oli erinäisiä huolia: pelko kurkun syöpäkasvaimesta, kustannushuolet, vekselikurjuus. Kun Sibelius palasi Kolilta kotiin hän  kirjoitti päiväkirjaansa: "Kolilla! Yksi elämäni suurimmista kokemuksista. Suunnitelmia. 'La Montagne'.”


Blogini näkökulma, kuten lukija huomaa, on ollut rajattu. Kiinnitän huomioni ennen kaikkea Sibeliuksen saamiin karjalaisiin vaikutteisiin.

Sibeliusta voi lähestyä monesta näkökulmasta. Tämän blogin olisi voinut kirjoittaa myös ilman Sibeliuksen ja Shemeikan kohtaamista.  Blogini loppuun en voi olla kuitenkaan laittamatta: Karjalan korpitiet jättivät pysyvän jäljen Sibeliuksen musiikkiin. Sibeliuksen nerous lieneekin siinä, että hän pystyi tekemään suurta taidetta monista aineksista, eikä hänen Karjala-kokemuksensa ollut niistä vähäisin.  



2 kommenttia:

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  2. Tuosta kaikkien aikojen parhaasta sibeliustutkijasta eli Erik Tawaststjernasta on kirjoitettu elämänkerta. Melkoinen personallisuus. Itselläni on hänestä henkilökohtainen kokemus. Huomasin hänen istuvan eräässä Finlandiatalon konsertissa vieressäni. Jossain vaiheessa kysyi minulta, että mitä pidän musiikista. Teos oli muistaakseni Sergei Prokofjevin viides sinfonia. Erik torkkui välillä ja kirjoitteli muistiinpanoja. Taisi jossain vaiheessa lainata minulta esitettä.

    VastaaPoista