Ida Turpeinen. Suomalaisia tarinoita 2.




Isoäitini Ida Adolfiina Turpeinen (os. Mukkala ja myöhemmin Elo) syntyi Vaasan läänin sairashuoneella Mustasaaressa 23.2. 1896. Hän kuoli 1975 Ilomantsissa. Kuolinpäivä  oli 7.12. Tänään on myös joulukuun 7. päivä. Juuri tänään minulla on hyvä syy muistaa mummoani, joka oli minulle monessa suhteessa tärkeä ja rakas ihminen. Hänen elämäntyönsä Ilomantsin peräkylien kansansivistäjä ansaitsee yleisempääkin huomiota.

Idan äiti oli Jalasjärven Keskikylän Hulkon talon itsellinen Leena Sofia Hermannintytär Mukkala (1864-1900). Leena Mukkala kuului Heikki Olavinpojan sukuun sekä äitinsä että isänsä kautta. Tässä on yhteys ensimmäisen suomalaisen tarinani sankariin, Heikki Klemettiin. On todennäköistä että he ovat joskus tavanneetkin Etelä-Pohjanmaan kulttuririennoissa.

Heikki Olavinpojan suku oli asettunut asumaan Jalasjärvelle jo 1500-luvulla. Ida ja myös hänen  jälkeläisensä,  voivat ylpeillä sillä, että he kuuluvat ehkä tunnetuimpaan ja vanhimpaan jalasjärveläiseen sukuun.

Äitinsä kuollessa Idalla oli ikää kolme vuotta ja vajaa neljä kuukautta. Holhoojakseen hän sai talollisen, jalasjärveläisen Iisakki Wiikerilammin.

Mummoni kertoi minulle ankeasta lapsuudestaan. Muistan kuin eilisen päivän sen illan ja hetken, kun hän päätti pojanpojalleen kertoa elämästään. Ilomantsin Putkelan kylässä taisi olla talvinen ilta. Ulkona lunta ja pakkasta. Isoäitini oli yleensä ilmeeltään rauhallinen, joskus jopa hymyyn taipuva, mutta silloin hänen katseessaan oli jotakin pysäyttävää. Tuo hetki lienee elämäni merkityksellisimpiä. Mummoni kertoi tuona talvisena iltana pienen lapsen yksinäisyydestä, kun hänet oli jätetty yksin torppaan, jonka ikkunoista sudet katselivat. Ainoaa ruokaa olivat torakat, joista hän teki keittoa.

Ida pääsi Jalasjärven kansakouluun v. 1906. On huomionarvoista että hänellä oli silloin  ikää jo 10 vuotta. Todennäköisesti hän oli sitä ennen käynyt jo kiertokoulua. Kansakoulua hän kävi 4 vuotta. Kymppejä oli kaksi: kirjallisissa harjoituksissa ja laskennossa. Todistus oli muutenkin hyvä.

Jalasjärven kirkkoherra Blomin (ja varmaankin myös hänen puolisonsa) huolenpito oli tärkeää Idalle. On mahdollista, että Blomit huolehtivat Idan koulunkäynnistä. Hän sai pappilasta myös uuden nimen  -  Elo.

Talvikauden 1913-1914 Ida opiskeli Sörnäisten kristillisessä opistossa Helsingissä. Opiston johtajan Edvard Einion kirjoittamassa lausunnossa todetaan että Ida Elo on ”osoittanut hyvää käytöstä sekä opinnoissa erinomaista ahkeruutta ja harrastusta.” Hän kuului opiston lehden, Sarastuksen, toimituskuntaan ja laati mm. yhden lehden kansikuvista. Kesän 1914 Ida työskenteli myyjänä leipomo- ja sekatavaraliikkeessä Helsingin Kankurinkadulla. Taas kerran työtodistus oli kiittävä. Hän oli osoittanut sekä uutteruutta että rehellisyyttä työssään.

V. 1915 Ida osallistui Kuortaneen kiertokouluseminaarin kesäkursseille. Samana vuonna hän lähetti myös hakemuksen Tuhkasen kuuluisaan (ja varmasti silloin Suomen parhaaseen) kiertokouluopettajaseminaariin, joka toimi Hämeenlinnassa. Hän lienee hakenut myös Heinolan kansakouluopettajasemimaariin. Jostain syystä Ida aloittaa opinnot Hämeenlinnassa vasta v. 1916.

Idan sai ensimmäisen koulutustaan vastaavan työpaikan Teuvalta. Siellä hän aloitti työnsä 17.8. 1917. Kansalaissodan jälkeisen kesän 1918 hän lienee viettänyt Jalasjärvellä.

Jo vuoden 1919 tammikuusta alkaen hän opettaa kiertokoulussa Lemillä, eteläisessä Karjalassa.

Kesän 1919 Ida lienee viettänyt Helsingissä, josta hän saa töitä Arabian tehtaalta. Hän tutustuu helsinkiläiseen mieheen nimeltä Axel Fallenius, jota voisi parhaiten luonnehtia diagnoosilla epävakaa persoonallisuus. Idan ja Axelin suhteesta syntyy  Olavi Arnold  vuonna 1920. Axel ei huolehtinut pojastaan, kasvatus- ja elatusvastuu jäi täysin Idalle. Helsingin sosiaalivirasto ja Pelastakaa lapset ry järjestivät Olaville hoitapaikan Sipoon Hindsbyn kylästä.

Kesällä 1922 Ida huomasi ilmoituksen vapaana olevasta kiertokoulunopettajan paikasta syrjäisessä Ilomantsissa. Sinne hän päätti lähteä ja teki hoitosopimuksen Olavista Sipoon Linderoosien kanssa.

Armin (Idan tyttären) mukaan Putkelan Turpeisten peräkamarissa, nuorta kiertokoulun opettajaa pidettiin kuin parastakin vierasta. Kamarissa pidettiin toki myös kiertokoulua. Lapset opettelivat kirjoituksen alkeita penkkien toimiessa pöytinä (Lilja-tyttären muistikuva).

Idalle tarjottiin ruusuista tulevaisuutta talollisen pojan Heikki Turpeisen puolisona. Heikki, isoisäni, oli syntynyt 1900. Hän oli siis neljä vuotta isoäitiäni nuorempi. Lyhyen seurustelun jälkeen Ida ja Heikki vihittiin 25.3. 1919. Saman vuoden maaliskuussa myös Idan kirkonkirjat muuttavat Helsingistä Ilomantsiin.

Olavista Ilomantsin kirkkoherranvirastossa ei kuitenkaan tiedetty mitään. Jos olisi tiedetty, ei hän olisi saanut seurakunnalta töitä kiertokoulunopettajana. Kun tieto tuli ilmi 1935, menetti hän samantien virkansa. Tosin kiertokoulun opettajan sijaisena Ida sai jatkaa vuoteen 1948.

Ida kiersi 26 vuoden ajan kiertokoulunopettajana Ilomantsin syrjäkyliä...sotavuodet ehkä poislukien, tosin evakossa Vieremälläkin hän piti kiertokoulua. Työmatkoilla oli apua miehestä Heikistä, jonka reen kyydissä matkasivat kirjat, kanteleet ja harmonit. Työmatkoilla saattoivat olla mukana myös pienimmät lapset. Vähän lumen aikaan Ida saattoi käydä kiertokoulutaloissa apostolin kyydilläkin. Kiertokoulu oli paikassaan 4-6 viikkoa.

Idan ja Heikin liitosta syntyi viisi lasta. Yksinäisen lapsen Olavin kohtaloksi oli tulla toimeen ilman omaa äitiä. Pelastakaa lapset yhdistys hankki Olaville lopulta hyvän sijoituspaikan Kajaanista, koneenkäyttäjä Alarik Sirviön perheestä.

Ida oli Putkelan kylän keskeinen kansansivistäjä. Hän piti Opintokerhon aktiivisena ja toimi Tyyne Karvisen kanssa pyhäkoulunopettajana. Olen kuullut, että hän olisi Ilomantsin luterilaisen kirkon saarnapöntöstä esittänyt myös uskonnollisia runojaan.

Minäkin päätin viime kesänä kokeilla Ilomantsin luterilaisen kirkon saarnapönttöä. Sillä kertaa kirkko oli tyhjä ihmisistä.

Miltähän mahtoi mummostani tuntua silloin kun hän luki runojaan rajakarjalaiselle kirkkoväelle?Jotkut ehkä paheksuivat. Toiset ehkä nyökyttelivät.

Mummoni oli luova, rohkea nainen, josta on helppo on ylpeä.

Idan lapset perivät äitinsä kiinnostukseen kulttuuriin. Runoja kirjoittivat kaikki tytöt, isäni Rainer kirjoitti Pogostan Sanomiin pakinoita.

Idalle uskonto merkitsi paljon. Kirjeensäkin hän poikkeuksetta lopetti ”jumalan siunaukseen.”

Uskonto antoi hänelle turvaa ja lohdutusta muuten niin kovassa elämässä.

Miehensä kuoltua alkoivat isoäitinikin voimat hiipua. Muistan että hänen elämänsä viimeisiä huolenaiheita oli että riittävätkö talossa puut. Toinen tärkeä asia oli marjojen talvivarastot. Kuivattuja mustikoita hän söi mielellään. Itse sain kerätystä mustikkalitrasta mummoltani markan.

Ida oli elämänsä aikana ehtinyt kokea vilua ja nälkää. Hänelle usko oli elämän perusta. Ihminen ei elä ainoastaan leivästä. Mutta orpona eläneen,  kovia kokeneen Idan viimeistenkin vuosien huolena on: onko talossa polttopuita, onko komerossa varmasti ruokaa.

Keräsin 1990-luvulla kiertokouluperinnettä Ilomantsissa nauhurin kanssa, mummoni jalanjäljissä. Jutun hänen  kiertokouluaan käyneitä ilomantsilaisia, peräkylien kansaa. Mitä enemmän heitä kuuntelin, sitä vakuuttunempi olin kiertokoulun opettajien suuresta roolista Suomen kansan sivistäjinä.

Olen kirjottanut muutaman jutun mummoni elämästä paikallisiin lehtiin. Yhden otsikoin mielestäni aika osuvasti: kiertokoulun opettaja - aikansa opo.

6.12. 2017 Suomi täyttää sata vuotta; ehkä nyt olisi aika muistaa myös Ida ja monet muut unohdetut kansansivistäjät.