Juha Savolainen (keskellä) Nufitin Sokrates-kisan finaalin puheenjohtajana v. 2016. Kuvassa näkyvät väittelijät ovat Rovaniemen Lyseonpuiston lukiosta (vasemmalla) ja Helsingin Medialukiosta ja Tuusulan lukiosta (oikealla). Finaalissa väiteltiin aiheesta Tiede tuhoaa elämän mysteerin. Väittelyn voitti Lyseonpuiston lukio.
Otteita päiväkirjastani (22.1. 2017):
Otteita päiväkirjastani (22.1. 2017):
On kaunis
sunnuntaiaamu Järvenpään asemalla. Pientä pakkasta. Olen ehkä hieman väsynyt. Takana
on kaksi päivää filosofisia väittelyjä, keskusteluja filosofiaa rakastavien
ihmisten kanssa, kahvihetkiä Juttutuvassa. Junaa
odottaessa on aikaa ihailla Järvenpään vanhaa asemarakennusta vuodelta 1858. Niin,
olemme koko ajan keskellä jotain kulttuurisesti merkityksellistä. Esineiden,
rakennusten, ihmisten, ajatusten keskellä. Jostain kilometrien päästä kuuluu
kummaa jyskytystä. Järvenpäässä rakennetaan sunnuntaisinkin. Myös kaikki
kaupungin kaupat ovat auki. Tätä kiirettä ei pysäytä mikään. Vastapainoksi
kaikelle tälle minulla on varattu junalukemiseksi Arvid Järnefeltin hieno teos
Hiljaisuudessa (1913). Astun junaan ja avaan kirjan, joka alkaa junamatkan
kuvauksella. Järnefelt huomaa astuneensa keskelle suomalaista hiljaisutta.
Järnefeltin katse alkaa harhailla ihmisestä toiseen: ”Ei mitään
mielenkiintoista. Yhtä harmaata ja vähäpätöistä kaikki. Luonto aurinkoineen voi
usein olla harmaata ja ikävää, niin että mieluummin on siihen katsomatta. Mutta
kuinka paljon harmaampaa ja ikävämpää voikaan olla junavaunun unisen riutunut
väestö! Suorastaan haluttomuuden herättäjänä,apatian peruskuvana! Ennen menisi
meren yksinäiselle kalliolle vilpoisten laineiden joukkoon, kuin yhdeltäkään
noista kysyisi minne hän matkustaa ja mitä varten. Matkustakoot minne ikinä
haluavat!”
Lopulta Järnefelt
pääsee kuitenkin jutun alkuun sukkapuikkojaan kilisyttelevän hampaattoman
vanhan rouvan kanssa. Asiaa auttaa se, että Järnefelt osasi puhua venäjää
naisen kanssa, joka paljastuu tolstoilaiseksi. Lopulta Järnefelt joutuu
harmittelemaan junamatkan lyhyyttä. Naisen täytyi poistua junasta juuri
silloin, kun keskustelu elämän peruskysymyksistä oli päässyt parhaaseen vauhtiinsa.
Luen Järnefeltiä, mutta
ajattelen koko ajan Juha Savolaista. Opettajatoveriani, jonka kanssa olin niin
monet kerran keskustellut juuri tammikuussa, Nufitin aikaan. Viimeisen
syvällisen keskustelun kävin Juhan kanssa keväisessä Sosiaalifoorumissa;
aiheenamme oli Yhdysvaltojen poliittinen tilanne. Ehkä sosiaalifoorumin
poliittiset keskustelut olivat johdattaneet meidät puhumaan Trumpista ja
muusta, mutta Juhan kanssa olisi voinut keskustella käytännössä mistä tahansa.
Juha tuskin jakoi
Järnefeltin maailmankastomusta, mutta voin helposti kuvitella hänet istumassa
junanvaunussa ja keskustelemassa vanhan hampaattoman rouvan kanssa
tolstoilaisuudesta.
Nyt siirryn päiväkirjastani torstai-iltaan (26.1.). Olen
kohta viikon verran sulatellut viikonloppuni henkistä antia. Vietin kolme
päivää Helsingin Hakaniemen vanhalla legendaarisella Työväentalolla, jota
nykyisin kutsutaan Paasitorniksi. Kaksi päivää olin työryhmän jäsenenä
järjestämässä Nufitia (Nuorten filosofiatapahtuma) ja sen yhteydessä
järjestettävää Suomen ehkä suurinta väittelytapahtumaa, Sokrates-kisaa. Lisäksi
osallistuin sunnuntaina tapahtuman päätuottajan Helsingin Nuoret ajattelijat
ry:n vuosikokoukseen. Minulle Nufit on ollut 15 vuoden ajan vuoden kohokohtia. Tänä vuonna
tapahtuman pääteemana oli Liike, samoin väittelyiden aiheet yrittivät sivuta
”liikettä” tavalla tai toisella.
Tämänkertaisen historiablogini päähenkilö on yksi Nufitin
historian keskeisimpiä hahmoja, filosofian opettaja Juha Savolainen (6.6. 1956
- 6.11. 2016). Juha poistui keskuudestamme yllättäen. Edellisen illan hän oli
viettänyt filosofiystäviensä kanssa Töölössä. Varmaankin keskustellen perimmäisistä kysymyksistä. Mahdollisesti fysiikan filosofiasta, josta hän suunnitteli väitöskirjaa. Sanotaan usein että ”kuollaan
saappaat jalassa”, Juhan tuntien ehkä voisi ehdottaa sanontaa ”kuolla kirja
kädessä.”
Kun mietin suomalaisen filosofian opetuksen tärkeimpiä
suunnanäyttäjiä, tulee saman tien mieleen kaksi miestä: Pekka Elo (1949-2013) ja Juha
Savolainen. Kummankaan kanssa en voi enää keskustella maailman menosta, en
filosofisista, en yhteiskunnallisista, sen enempää kuin muistakaan kysymyksistä.
Mutta onneksi heidän ajatuksensa elävät lukuisissa artikkeleissa,
koulufilosofian apologioissa.
Pekka ja Juha kirjoittivat yhteisartikkelissaan Filosofiaa sivistyksen uudella
vuosituhannella (Niin& Näin 2/2000) manifestin filosofian kouluopetuksen puolesta.He
toteavat: ”Filosofialla on ja tulee olla merkitystä koko yhteiskunnan kannalta.
Vastaavasti filosofian opetuksen tulee pyrkiä tavoittamaan mahdollisimman suuri
osa yhteisön jäsenistä. Tämä tarkoittaa sitä,että filosofiaa pitää opettaa
muuallakin kuin yliopistoissa.” Kiitos lukion filosofian opetuksen ja muun
filosofisen aktivismin (mm. Nufit, filosofian olympialaiset ja Platonin
Akatemia) filosofia on levinnyt myös yliopistojen ulkopuolelle. Nufit ylitti
viime perjantaina YLE:n aamutelevision uutiskynnyksen. Ei Pekan ja Juhan elämäntyö ole mennyt
hukkaan.
Pekalle, jota aina kiinnosti kysymys siitä, miten elämänkatsomustiedon
ja filosofian opettajat opettavat holocaustin, voin nyt rajan toiselle puolelle
kertoa: minäkin olen nyt sitten käynyt Auschwitzisssa ja saanut opetukseeni
uusia eväitä. Ja voin nyt rajan toiselle puolelle kertoa myös Savolaisen
Juhalle oman versioni siitä, mitä pidän juutalaisvainojen perimmäisenä syynä.
Mutta ehkä en kerro sitä vielä muille.
Vietin joululomani Krakovassa, josta oli
mahdollisuus tehdä päivän retki läheiseen Oświęcimiin, jossa Auschwitzin
leirit sijaitsevat. Huomenna on kansanmurhien muistopäivä. Juha Savolainen, jos
eläisi, liittäisi aivan varmasti huomiset Ressun filosofian ja
elämänkatsomustiedon oppituntinsa kansanmurhien karuun historiaan.
Olen pasifisti, mutta valitsin nuorena miehenä armeijan.
Juha osoitti suurempaa rohkeutta eikä tarttunut aseisiin. Oman kouluni
verkkolehden haastattelussa ilmoitin tärkeimmäksi arvokseni rohkeuden, mutta kyllähän pasifistin armeijaan meno jotain
miehestä ja hänen heikkouksistaan kertoo. Juha valitsi toisin. Hyvä niin.
Juha Savolainen valmensi vuosikaudet suomalaisia nuoria
filosofian olympialaisiin. Hän johdatteli Suomen peräti kolmeen
filosofian kultamitaliin. Yksi kultaisen mitalin saaneista, kirjailija
Sarri Nironen , muistelee Juhaa:
”Juha Savolainen oli ystävällisimpiä, yleissivistyneimpiä ja
uteliaimpia ihmisiä, joita tunsin. Hän näki yleisinhimillisen arvon kaikissa
ihmisissä ja oli sen takia loistava opettaja ja innostava keskustelija. Ei
ollut myöskään aihetta, jota hän olisi ylenkatsonut, pitänyt liian triviaalina
tai epäkiinnostavana yhdessä puitavaksi. Hänen älykkyytensä sekä laaja-alainen
uteliaisuutensa ja tietämyksensä tekivät vaikutuksen jokaisessa intohimoisessa
keskustelussa ja rohkaisivat kiinnostumaan filosofiasta. Erityisesti nyt, kun
mielipiteille annetaan enemmän huomiota ja arvostusta kuin tiedolle, ja ihmisiä
arvioidaan yhä enenevässä määrin "me ja ne" -vastakkainasettelujen
kautta, hänen lämmintä, reilua ja humaania asennettaan tulee ikävä. Olen
hänelle ikuisesti kiitollinen inspiraatiosta ja rohkaisusta filosofian saralla.
Ja surullinen siitä, etten enää voi nähdä häntä sattumalta kadulla, jutella
hetken aikaa ja poistua tapaamisesta iloisena.”
Pidin Nufitin
yhteydessä kasvatusfilosofi Matti
Tanelin kanssa filosofisen teehetken Juha Savolaisen muistolle. Minuutin hiljaisen
hetken jälkeen luin Sarrin muistelon Juhasta. Kyynel meinasi tulla minulle ja
niin monelle. Ei enää noita satumaisia hetken kohtaamisia ihmisen kanssa, jonka
tiedonjano oli sammumaton, rakkaus elämän moniin ilmiöihin, jotain täysin poikkeuksellista.
Opettajatoverini Matti Taneli viittasi teehetkessä omaan
pedagogiseen missioonsa: ”Meidän on löydettävä ykseys.” Maailma on ymmärrettävä
mahdollisimman kokonaisvaltaisesti. Onneksi meillä on siihen olemassa yksi
tiede: filosofia. Tiede, joka auttaa meitä näkemään asioiden väliset suhteet. Tätä
olen nyt miettinyt viime päivinä. Ehkä Juha Savolaisen tapa elää ja olla kuvasi
juuri tuota jokaisessa humanistissa ja
tiedonrakastajassa asuvaa Faustia. Meidän on ymmärrettävä asioiden suhteet.
Koskaan emme saa pysäyttää ajatusta johonkin pinttymään, vaan meidän on oltava
kriittisia, valveilla. Jokainen päivä voi olla löytöretki. Ajattelevalla
ihmisellä on aina myös suuri vastuu. Pekka Elo, Juha Savolainen, Georg Henrik von Wright ymmärsivät
tämän.
Jostain kumman syystä mieleeni tunkee uudissana:
sokratesarvo. Voisimmeko korvata sotilasarvot sokratesarvoilla ?
Pekka Elot ja Juha Savolaiset ovat lukeneet kirjoja
puolestamme, herätelleet ennen kaikkea suomalaisia filosofian ja
elämänkatsomustiedon opettajia vierittämään sivistyksen raskasta taakkaa joka
päivä edes hitusen eteenpäin. Toki tiedämme miten Sisyfoksen kivelle käy, mutta
siinä onkin elämän suuri tarkoitus. Vaikka tiedämme että kivi (useimmiten) vierii
alas, on joka päivä herättävä vierittämään kiveä. Opettaja joutuu joka päivä synnyttämään
opiskelijoissaan tiedonjanon; Sokrateen vertaus filosofista ”kätilönä” on
osuva. Juhalla oli tämä taito. Jo koululaisena hän oli opiskellut
tietosanakirjan (teossarja oli Uusi tietosanakirja; ehkä perusteellisin Suomessa painettu ensyklopedia) kannesta kanteen. Oliko Juha Savolainen viimeisiä suomalaisia
renessanssi-ihmisiä? Toivottavasti joka paikkaa tunkeva digitalisaatio ei
merkitse yleissivistyksen kuolemaa. Varoittavia merkkejä on ilmassa.
Juha opetti Ressun lukiossa lähes 20 vuotta. Juha tähdensi
opettamiseen koettavan intohimon ohella empatian ja inhimillisyyden olennaista merkitystä
opettajana toimimisessa sekä oppilaiden että työyhteisön jäsenten kanssa;
samaten hän korosti, kuinka keskeistä on antaa oppilaille periaatteita ja
keinoja, joilla tiedon tavoittelu yhdessä muiden kanssa on mahdollista. Juhan
muisto tulee elämään pitkään Ressun luokkahuoneissa, käytävillä ja opettajienhuoneessa: ”Kun Ressun lukiossa avattiin muistokirja, kirjoittajien virta oli
vuolas koko viikon.” (HS 21.12. 2016).
Muistokirjoituksessaan Juhan ystävät ja kollegat Olli Hakala, Arno Kotro ja Ukri Pullainen
kiinnittivät huomionsa Juhan
musiikkitietämykseen, joka ”oli sitä luokkaa, että hän pystyi
keskustelemaan tasavertaisesti alan huippujen kanssa. Myöskään hänen
jalkapallotietämystään ei kannattanut haastaa.” Juhan laaja-alaisuus oli aivan käsittämätöntä.
Juhan rakkaus
musiikkiin, paljastui minulle viimeistään silloin, kun sain tutustua hänen
rakkaimpiin levyihinsä radio-ohjelmassa Näistä levyistä en luovu. Toivottavasti
Yle on tallentanut ohjelman.
Helsingin
Sanomien muistokirjoituksessa mainitaan myös Juhan rakkaus kissoihin. Tämän
ymmärrän vallan hyvin, ovathan kissat eläinkunnan parhaita filosofeja. Jo
kissojen katselu tuottaa filosofisia ajatuksia. Vatsan päällä kehräävä kissa
lienee parhaita olemassaolevia todistuksia Jumalan olemassaolon puolesta.
Artikkelissaan
(Niin&Näin 2/2000) Pekka Elo ja Juha Savolainen avaavat hienosti
humboldtilaista sivistyskäsitystä.
Ymmärtääksemme mitä
Bildung voisi merkitä kolmannen vuosituhannen ihmisille, meidän on
kiinnitettävä huomiomme sanan ”sivistys” tärkeään monimielisyyteen. Samoin kuin
”tiede”, voidaan ”sivistys” tulkita neljällä tavalla. Voimme puhua sivistyksen
tekijöistä, sivistyksen tekemisestä, sivistyksen tekemisen tavasta tai
sivistyksen tuloksista. Humboldtilaisessa katsannossa on selvää,että
sivistyksen tekijöitä ovat potentiaalisesti kaikki ihmiset. Yhtä ilmeisestä
on,että sivistys prosessina ja sen ”tuotantomenetelmät” kukoistavat parhaiten
avoimissa ja vapaissa yhteisöissä. Sivistyksen tuloksena on yhteiskunta, jossa
tiedolliset, moraaliset ja esteettiset arvot ovat harmoniassa keskenään ja
tasapainossa aineellisempien arvojemme kanssa. Kasvatuksen ja opetuksen
kannalta yksi tyylikkäimmistä humboldtilaisen Bildung–ihanteen kehittelyistä
sisältyy John Stuart Millin esseeseen Vapaudesta (Mill, 1859). Tässä esseessään
Mill edellytti uskomustemme alistamista kriittiselle keskustelulle. Epätäydellisinä
olentoina me olemmeriippuvaisia arvostelukyvystämme. Mikäli etsimme totuutta ja
objektiivista tietoa, meidän on avattava ennakkokäsityksemme ja
ajattelumallimme julkiselle tutkimukselle.
Jos (filosofeina) rakastamme
viisautta, on meidän rakastettava myös sivistystä. Filosofian pyrkimyksenä ei
ole kuitenkaan yksittäisten tietojen kerääminen, vaan ajattelutaitojen
kehittäminen - muistaen kuitenkin että tyhjästä (ilman sivistystä) on vaikea
synnyttää myöskään mitään uutta.
Useimmat filosofit hyväksyvät antiikin filosofien tavoin näkemyksen, että vain älyllinen elämä, jossa
ihminen tavoittelee pyytettömästi sivistystä, on tavoittelemisen arvoinen.
Jokainen ihminen tavoittelee myös
materiaa, mutta se tuskin kelpaa yhdenkään filosofin mielestä elämän tarkoitukseksi.
Juha Savolaisen elämäntyön äärellä korostan ja vielä kerran
korostan: Ajattelijalle kaikenlainen älyllinen suppeus on vaarallista. Filosofian ja
sivistyksen poluilla vaeltavan kannattaa katsoa myös vähän kauemmaksi.
Ensimmäinen laaja-alainen tietosanakirja julkaistiin Kiinassa jo v. 981. Kiinalaiselta virkamieheltä
odotettiin monipuolista lukeneisuutta. Virkamiesten piti hallita sujuvasti
kungfutselainen filosofia, mutta myös runous kuului tärkeänä osana
sivistykseen. Kiinalaisen näkemyksen mukaan runous oli tie monipuoliseen
ajatteluun.
Filosofia ei tyydy olemaan kokoelma vanhoja kirjoituksia,
vaan jatkuvasti päivittyvä tiede ja elämäntapa, jossa vanhaa myös
kyseenalaistetaan, tulkitaan uudella tavalla ja perustetaan myös uusia
filosofian osa-alueita (esim.ympäristöetiikka). Vaikka filosofiassa tehdään
jatkuvasti uutta tutkimusta, niin edelleenkin pysyvät arvossaan vanhat
filosofiset hyveet kuten uteliaisuus, kriittisyys ja älyllinen rohkeus.
Edelleen filosofit rakastavat
keskusteluja ja väittelyitä. Suuri osa Sokrateen filosofisen asenteen
viehätystä tulee juuri hänen kyvystään keskustella kenen tahansa ateenalaisen
kanssa. Olipa hän sitten ruukuntekijä, taiteilija tai hetaira.
Keskustelujen avulla Sokrates pyrki tavoittelemaan totuutta.
Filosofi Karl Jaspersin (1883-1969) mukaan juuri totuus yhdistää ihmisiä
toisiinsa. Sokrateelle jokainen ihminen oli arvostettava yksilö heikkouksineen
ja vahvuuksineen. Puolustuspuheessaan Sokrates sanookin: ”Kohdistan sanani aina
yksinomaan yksityiselle ihmiselle.” Sokrateen
toteamus on ironinen, koska hän menetti henkensä juuri siksi, että ei tyytynyt puhumaan vain yksilöille. Hän
pyrki vaikuttamaan filosofiallaan kaikkiin aikansa ateenalaisiin.
Lukiolainen joka pohtii Sokrateen kohtaloa saattaa ajatella;
olisiko minunkin parempi olla hiljaa ja tyytyä siihen mikä on enemmistön
mielipide eikä aiheuta ihmisissä hämmennystä. Sokrates itse oli vakuuttunut
siitä, että oli parempi kuolla periaatteiden vuoksi kuin jatkaa epä-älyllistä
elämää. Mikään ei olisi saanut Sokratesta lopettamaan omaa henkilökohtaista
missiotaan; hellittämätöntä totuuden etsintää. Hän olisi jatkanut
keskustelujaan Ateenan Agoralla kuolemaansa asti...jos olisi saanut elää.
Jokaisen meistä on lopulta löydettävä oma viisasten kivi.
Myös jokaisen filosofin ajatuksia voi ja sopii epäillä. Tiedon etsimisessä
täytyy mukana olla myös omaa ajattelua, mutta omaankin ajatteluun pitää suhtautua
kriittisesti. Aina ei kuitenkaan tarvitse aloittaa alusta. Suuri fyysikko Isaac Newton on todennut, että hän ei
olisi pystynyt luomaan mullistavia teorioitaan, jos hän ei olisi seissyt
jättiläisten harteilla (esim. Tyko Brahe,
Nikolaus Kopernikus ja Galileo Galilei).
Myös Sokrateella oli edeltäjänsä. Meidän on kunnioitettava
kulttuuriperintöämme, mutta myös ajateltava rohkeasti. Ja ennen kaikkea meidän
täytyy ihmetellä. Theateteus toteaa samannimisessä Platonin dialogissa: ”Kautta
jumalien, en pysty kyllin ihmettelemään näitä asioita, ja toisinaan minua aivan
huimaa, kun ajattelen niitä. ” Sokrates vastaa hänelle että juuri ihmettely on
filosofian alku. Se on myös sivistyksen alku.
Juha Savolaisen humboldtilainen sivistyskäsitys näkyi meidän
yhteisissä kohtaamisissamme. Useimmiten paikkamme oli Hakaniemen Paasitorni
(vanhalta ja paremmalta nimeltään Helsingin Työväentalo). Sokrates-kisan finaalin puheenjohtajuuden varasin aina Juhalle. Platonin Akatemiaan
sain hänet houkutelluksi v. 2012 puhumaan Tieteiden ja taiteiden kohtaamisesta.
Juha Savolaisen intohimoisessa elämässä yhtyivät todellakin kaikki tieteet ja taiteet.
Ja mikä tärkeintä. Ajattelevan ihmisen vastuu.