Arndt Pekurinen - Suomalaisia tarinoita 8.

Kansilehti Erno Paasilinnan teoksesta Rohkeus (1998). Pekurisesta ei ole säilynyt monta kuvaa. Kansilehdessä on yksi niistä.  

Kahdeksas suomalainen tarinani on matka suomalaisen pimeyden ytimeen. Marraskuun 5. päivä 1941 tullaan historiankirjoituksessa muistamaan Arndt Pekurisen teloituspäivänä. Mitä muuta jatkosodassamme tuona päivänä tapahtui, saattaa olla merkityksellistä suomalaisen sotahistorian näkökulmasta, mutta suomalaisen  moraalihistorian ja ihmisyyden näkökulmasta muutama piinallinen tunti Uhtuan Valkeajärvellä kantaa suurempia merkityksiä.

Olisi rauhoittavaa olla ajattelematta ikäviä asioita. Olisi terapeuttista nähdä historiakin puhdistettuna kaikesta siitä pahasta mitä ihminen on saanut aikaiseksi. Valta ja väkivalta ovat sanoina hyvin lähellä toisiaan, sitä ne ovat myös sisällöllisesti. Vallankäytön historia on usein myös väkivallan historiaa.

Satavuotiaan Suomen historia ei ole mikään prinsessasatu. Historian opettajana olen joutunut monta kertaa pyörittelemään mielessäni ”voiko tätäkään asiaa kertoa...”. Totuuden kertominen on usein piinallinen kokemus. Suomen kansalaisena tätä ei haluaisi kertoa, mutta ihmisenä minulla on siihen velvollisuus.

Suomen historiassa on päästy viidenteen marraskuuta 1941. Jatkosotaa oli käyty jo jonkin aikaa. Viipuri oli jo vallattu ja lähestyttiin Petroskoita. Vienan korvessa rintamalinjat ovat pysähtyneet Uhtualle. Pakkasta on Uhtualla 13 astetta, taivas on pilvessä. Uhtuan Valkeajärvelle asettunutta 3. divisioonan 11.prikaattia komentaa everstiluutnatti Matti Raninen.

36-vuotiaan helsinkiläisen kuorma-autonkuljettaja Arnd Pekurisen (29.8. 1905 - 5.11. 1941)  elämän viimeinen päivä on menossa.

Nuoruusvuosistaan lähtien Arndt Pekurinen oli tullut suomalaisen vankilajärjestelmän tuttavaksi. Hänen rikoksensa oli aseistakieltäytyminen. Vuodesta 1929 hän oli ollut sanomalehtien palstoilla. Hän kuuluu niihin harvoihin suomalaisiin, joka on antanut nimensä lakiin. Vuoden 1931 siviilipaveluslakia on yleisesti kutsuttu Lex Pekuriseksi.

Sodan aikana siviilipalveluslakiin ei kuitenkaan voinut vedota. Tämä tehtiin hyvin selväksi Pekuriselle, jolla oli tapana vastata sodanpuolustajille, Jonathan Swiftiä lainaten: ”Jos ihmislihaa syötäisiin, voisin astua palvelukseen.”

Pekurinen argumentoi: ” Jos sota on julistettu laittomaksi, kuinka voitaisiin katsoa lainvastaiseksi toiminnaksi sitä, että kieltäytyy palvelemasta sotalaitosta.”  Uhtualla 5.11. 1941 tämänkaltainen curriculum vitae ja arvomaailma ei ollut mahdollinen, varsinkin jos halusi säilyttää henkensä. Suomen taisteleva armeija katsoi tarvitsevansa sotureita, ei aseistakieltäytyjiä. Se tarvitsi myös varoittavan esimerkin.

Pekurinen on pukeutunut nahkatakkiin. Päässä on autoilijan lakki. Sotilaspastori Veikko Kontio ihmettelee mitä siviilimies tekee etulinjassa. Kontio kysyy, onko Pekurinen kieltäytynyt aseista uskonnollisista syistä. Hän vastaa, että ei, vaikka onkin lukenut Raamatun moneen kertaan, vaikka ei kuulukaan kirkkoon. Hän ei ole ateisti, eikä myöskään  kommunisti.

Pekurinen ja Kontio käyvät lyhyen keskustelun sodasta ja rauhasta maailmanhistoriassa. Kun yliopiston käynyt pastori ei usko, että joskus olisi ollut sodattomia aikoja, saa hän kuulla kansakoulunkäyneeltä mieheltä, että kyllä niitä on ollut. Esimerkikseen hän ottaa inkakulttuurin. Sotilaspastori saa kuulla senkin, että Raamattu ei hyväksy sotaa.

Korsussa upseerit keskustelevat käsiraudoissa rintamalle tuodusta Pekurisesta. Päämajasta ovat tulleet ohjeetkin...

Joukko-osaston asiakirjat kertovat:

20,00:

Näkyväisyys 50 km

Jäätilanne: entinen

3.D:n valvontaupseeri, luutn. K. Ilovaara ilmoitti:

Tunnettu pasifisti, työvelvollinen Arndt Juho Pekurinen kieltäytyi tänään jyrkästi ottamasta sotilaspukua ja asetta kokoontuneen joukon läsnäollessa ja vihollisen läheisyydessä sanoen, että hänet saadaan kantaa linjaan ja vastaten muutenkin hyvin ivallisesti komppanian päällikön kysymyksiin. Komppanian päällikön uudistettua käskynsä P. jälleen kieltäytyi, jonka jälkeen kapt. P.V. ampui hänet.

Päämajan määräyksestä työvelvollinen Pekurinen oli lähetetty yksikköön 5393 (III  AK.n täydennyskeskus) ja sijoitettavaksi taistelujoukkoihin tiukan valvonnan alaiseksi. P. sijoitettiin 1/Jr 11: aan kiväärimieheksi pataljoonan komentajan määräämään yksikköön.

Asiakirja ei kerro kuitenkaan koko totuutta.

Arndt Pekurinen oli tuotu keskelle taisteluja. Komppanian miehet huomaavat että Vienan Karjalan korpiin on saapunut hiljainen mies. Mutta myös pelkäämätön. Vihollisten kraanaattitulituskaan ei häiritse  hänen mielenrauhaansa. Stoalaisella tyyneydellä hän on valmis vastaanottamaan kohtalonsa.

Komppanian teltoilla Pekuriselle tarjotaan korviketta, kuivaa muonaa ja tupakkaa.  Pekurisen viimeinen ehtoollinen.

Armeijassa on tapana noudattaa käskyjä. Vihollisen kanssa pitäisi taistellakin, mutta nahkatakkinen siviilimies puhuu vain inkoista ja kieltäytyy yhteistoiminnasta. Pekurinen toteaa että turhaan hänet on tänne tuotu tapettavaksi, kun se olisi voitu tehdä Helsingissäkin.

Kapteeni Valkosella ei ole aikaa filosofisiin keskusteluihin.

-    Kyllä minä teistä vielä hyvän miehen teen Arndt Pekurinen. Ottakaa kivääri, lumipuku ja leipälaukku!

Pekurinen vastaa kapteenille että hän ei tarvitse niitä; asemiin hänet saa vain kantamalla. Vakaumustaan vastaan hän ei tule toimimaan. Sotilaaksi hän ei halua. Tämän tietävät jo komppanian sotilaat, joiden kanssa Pekurinen oli ehtinyt keskustella periaatteistaan.

Kersantti Joonas Kivelä,  25-vuotias himankalainen työnjohtaja saa käskyn ampua Pekurinen. Kivelä kieltäytyy. Samasta tehtävästä kieltäytyy myös Saloisista kotoisin oleva 23- vuotias merimies Kaarlo Kinnunen. Vasta kolmas mies, 21-vuotias lestijärveläinen kirvesmies, korpraali Otto Asiainen, suorittaa teloituksen. Luodit lävistävät pään. Arndt Pekurisen ensimmäinen ja viimeinen päivä sodassa on päättynyt.   

Kun ruumis makaa maassa, kapteeni Valkonen tokaisee: ”Tämä oli se kuuluisa Pekurinen.”

Ei ole aikaa hautajaisiin. On  lähdettävä etulinjaan. Ruumis jätetään makaamaan maahan, jossa se jäätyy yön aikana. Ruumiin päälle nostetaan Pekurisen taskussa ollut vankilapassi, josta käy ilmi, että hänet on päästetty ehdonalaiseen vapauteen.

Suomen armeijassa noudatettiin yleensä periaatetta, että ruumiit lähetettiin kotiseuduilleen haudattavaksi. Omaiset saivat suruviestin. Pekurisen kohdalla ei näin toimittu. Ruumis haudattiin teloituspaikan läheisyyteen ilman sen suurempia rituaaleja eikä omaisille ilmoitettu mitään.

Oliko tämäkin päämajan määräys? Miksi myös kirkon edustaja hyväksyi tämän kaiken?

Samaan aikaan Pekurisen perhe, vaimo ja kaksi lasta, odottavat isäänsä kotiin. Oli nimittäin tiedossa, että hän pääsisi ehdonalaiseen Sukevan vankilasta. Turhaan. Alexandra Pekurinen ei enää saanut nähdä miestään elävänä.

Puolison kysymyksiin miehensä olinpaikasta ei vastata. Kenttäpostiosoitteenkin hän saa tietää vasta viisi päivää teloituksen jälkeen. Virallinen ilmoitus kuolemasta saa leski odottaa yli kuukauden. Kaiken lisäksi  Alexandralle oli valehdeltu, että hänen miehensä oli kuollut taistelussa.

Arndt Pekurisen kuolinilmoitus julkaistiin  Helsingin Sanomissa jo ennen virallista tietoa kuolemasta 22.11.1941.

Kuolinilmoitukseen Alexandra oli laitannut omasta puolestaan tekstin ”autuaita ovat rauhantekijät”. Tytär Säde hyvästelee isänsä:  ”Hyvää yötä, rakas isä.”

Tapaus Pekurinen oli ilmeisen kiusallinen sekä valtiolle että kirkolle. Vasta kantelu eduskunnan oikeusasiamiehelle tepsi, ja omaiset pääsivät tunnistamaan ja hautaamaan vainajan. Kun arkun kansi avattiin paljastui karu totuus: kiväärinlaukaus oli iskenyt korvan pään sisään, nenässä ja leuassa oli ruhjeita, huulet olivat rikki.

Pekurinen laskettiin Malmin hautausmaan multiin 8.2.1942. Tilaisuutta oli lähetetty valvomaan kolme valtiollisen poliisin etsivää ja kaksi konstaapelia.

Mustalaislähetyksen pastori Jokipii totesi siunauspuheessaan, ettei Pekurista pidä katsoa vain suppeasta isänmaallisuuden näkökulmasta, sillä hän ajatteli koko ihmiskunnan parasta.

– Hän ei ollut epäisänmaallinen eikä kapinoitsija, joksi hänet ehkä jotkut ovat leimanneet. Hänen työnsä oli kansakunnan parasta tarkoittavaa.

Leskeneläkettä Alexandra Pekuriselle ei myönnetty. Kansanedustaja  K.H. Wiik sai aikaiseksi v. 1945 teloituksen tutkinnan, mutta siitä ei seurannut sen kummempaa. Pekurisen teloittajien ei tarvinnut vastata teoistaan.

Majuriksi korotetun Pentti Valkosen kohdalla syytteen nostaminen olisikin 1945 ollut jo liian myöhäistä.

Heikki Suoniemi kertoo Kansa taisteli-lehden artikkelissan Valkosen viimeisestä taistelusta:

Tornio 6.10. 1944

”Sitten kiiri kaikkia järkyttävä tieto mies mieheltä: jossakin maantien suunnassa. - Valkonen kaatunut... komentaja kaatunut... - Majuri kaatunut... toistelivat miehet kauhistuneina ja unohtivat hetkeksi koko taistelun. Tuskin kolmesataa vuotta sitten Lützenin taistelukentällä kiirinyt huuto "Kustaa Aadolf on kaatunut" vaikutti suomalaisiin hakkapeliittoihin sen järkyttävämmin kuin nyt tämä tieto. Suosittu ja urhea komentaja oli kaatunut... Kerrottiin, että majuri oli kaatunut ampuessaan pst-tykillä päälle käyviä saksalaispanssareita, kun tykin oma miehistö oli hakeutunut suojaan kranaattitulen tuoksi. Myöhemmin kerrottiin toisenlainenkin versio: tykin ampujia ei enää ollut, vaan he olivat kaatuneet. Iltaan mennessä saksalaisten hyökkäys oli pysähtynyt - ei siksi, että he olisivat nähneet hyökkäyksen kannattamattomuuden,  vaan siksi, että hyökkääjiä ei enää ollut. Ne yksinkertaisesti loppuivat. Sitä emme silloin tienneet, sillä kun päivä painui mailleen taistelukentällä, meitä vietiin taas muualle. Rykmentin komentaja eversti Wolf Halsti, joka kävi taistelupaikalla pimenevässä illassa, kuvaa sitä myöhemmin näin: "Saksalaisten hyökkäys oli vienyt heistä etummaiset aivan tukilinjan harjanteille. Siihen he olivat kaatuneet kasvot meihin päin. Ruumiita oli pelloilla, ojissa, kivien ja kantojen takana, kaikissa asennoissa. Siihen he olivat kaatuneet ryhmä ryhmältä, joukkue joukkueelta ja komppania komppanialta. Koko hyökkäysryhmitys oli luettavissa tuosta kuolleitten joukosta. Täällä oli taisteltu elämästä ja kuolema oli jäänyt voittajaksi, jonka vallasta vain yksinäiset askeleeni ja unohdettujen haavoittuneiden huudot kilvoittelivat."

Kuoltuaan majuri Pentti Valkonen sai sotilaallisista ansioistaan Mannerheimin ristin. Hänestä tuli Mannerheim ristin ritari numero 156.

Valkosesta tehdyssä wikipedia-artikkelissa kerrotaan historia niin kuin se on. Valkosen sotilasura selostetaan, mutta myös hänen osuutensa Pekurisen teloituksessa. Pohjan prikaatin killan sivuilla mainitaan vain sotilasuraan liittyvät asiat.

Miksi näin on? Matti Vehniäisen tv- ohjelma vuodelta 1980 Kell' onni on: Tottelemattomat, antaa valoa tähän kysymykseen:

Everstiluutnantti Erkki Silvo: ”Tämä käsite tottelevaisuus on puolustusvoimissa varsin selvä. Siellä ei hyväksytä tottelemattomuutta. Esimiehen käsky ja sen noudattaminen on ehdoton. Tietyllä tavalla ehdoton. ”

Haastattelija kysyy Sivolta: ”Mutta jos henkilö näkee, että käsky on esimerkiksi ehdottomasti väärin. Niin täytyykö hänen kuitenkin totella.”

Silvo: ”Sotaväen rikoslaissa on yksi poikkeus: Jos käskynalainen tietää, että käsky on vastoin lakia, niin silloin hänen velvollisuutensa ja oikeutensa on siitä ilmoittaa. Jos hän tekee tämän  lainvastaisen teon, hän on itse vastuussa siitä.”

Haastattelija: ”Koskettaako tämä myös moraalista vastuuta?”

Silvo: ”Ei, sellaista tulkinnanvaraa ei voi antaa. Sillä se johtaisi tietyllä tavalla hallitsemattomaan tilanteeseen, jos otettaisiin nämä moraalikysymykset joka paikassa huomioon.”

Jatkosodassa komppanianpäällikkönä toiminut kapteeni Eino S. Repo joutui punnitsemaan samaa kysymystä (siis sotaa ja moraalia) kuin kapteeni Pentti Valkonen ja everstiluutnatti Silvo. Myöhemmin”reporadiostaan” tunnetuksi tullut Repo piti komppaniassaan mielellään ”omantunnonarkoja” miehiä. Repo sai kuitenkin perääntymisvaiheen aikana 1944 pataljoonansa komentajalta käskyn antaa aseet näille miehille.

Repo muisteli v. 2000: ”Käsky kohdistui niihin, jotka uskonnollisista syistä tai muista, yleensä uskonnollisista syistä, eivät halunneet ottaa asetta. Heidät piti pakottaa ottamaan ase kuolemanrangaistuksen uhalla”.

”Mulla oli kolme kappaletta niitä (T.T: siis uskonnollisista syistä aseistakieltäytyjiä). Mulle ilmoitettiin että nämä piti pakottaa ottamaan ase. Minä ilmoitin takaisin pataljoonan komentajalle se on joutavaa, en mä aio toteuttaa tommosta käskyä. Hän käski mun ottaa yhteyttä prikaatiin. Siellä oli majuri, tiedustelupseeri, joka hoiti tätä asiaa jostain syystä. ”

Prikaatin majurille Repo ilmoittaa kantansa: ”En aio tehdä yhtään mitään.”

Majuri vastaa siihen: ” Käsky on käsky, ellette huomenna kello kahteentoista mennessä, ole hoitanut tätä asiaa, niin teidät ammutaan .... Teidän on siis siihen mennessä ammuttava nämä miehet tai saatava heidät ottamaan ase.”

Repo vastaa majurille: ”Parempi tulla hoitamaan tämä asia nyt. Mitä tässä enää odottaa.”

Kapteenin  ja majurin näkemyseroja ei puitu kuitenkaan koskaan sotaoikeudessa, puhumattakaan majurin uhkaamasta pikatuomiosta. Majuri kuoli kranaattikeskityksen uhrina ennen kuin asiaa ehdittiin viedä minnekään. Dokumentti Eino S. Revon jatkosota pääsi julkisuuteen vasta Revon kuoltua. Asia oli varmasti herkkä Revolle. Ylipäänsä hän ei puhunut mielellään sodasta.

Revon esimerkki kertoo siitä, että myös sodassa  moraalikysymyksillä oli ja on merkitystä. Pekurisen teloitus osoittaa kuitenkin, että jo lähtökohtaisesti sota ei ole paras mahdollinen paikka ratkoa arvokonflikteja. Usein upseerit toimivat ”pienimmän riesan”-periaatteen mukaan. Taistelussa pärjääminen, vihollisosastojen mahdollisimman nopea kukistaminen, ajaa ohi kaiken muun. Valkosella oli Uhtualla kiire etulinjaan tappelemaan vihollisen kanssa. Ei hän lähtenyt diskuteeraamaan sotaan ja rauhaan liittyvistä filosofista kysymyksistä.

Valkosen sankarikuolema Torniossa ja Pekurisen kuolema rauhanmarttyyrinä Uhtualla, muistuttavat kuitenkin oudolla tavalla toisiaan. Kaksi rohkeaa miestä. Kaksi periaatteen miestä. Kyse ei ollut omasta edusta, vaan jostain suuremmasta. Pekurinen olisi selvinnyt hengissä, jos olisi vaikka vain näön vuoksi kävellyt etulinjaan. Valkonen olisi selvinnyt hengissä pakenemalla toivottomaksi osoittautuneesta taistelusta. He valitsivat toisin.

Kun laaditaan muistopuheita, aloitetaan yleensä alusta. Minä olen aloittanut lopusta. Marraskuun 5. 1941 Uhtuan Valkeajärvellä kertoo jo lähes kaiken oleellisen Arndt Pekurisesta. Nuo Pekurisen elämän viimeiset tunnit kertovat rohkeasta miehestä, jota maailmapolitiikan suhdanteet eivät heitelleet. Hän uhrasi mieluummin itsensä kuin periaatteensa.

Arndt Pekurinen syntyi seitsenlapsiseen torppariperheeseen Juvan pitäjässä 1905. Koulussa hän menestyi hyvin, mutta köyhän perheen poika ei voinut ajatellakaan oppikoulua.

Sodan helvettiin hän tutustui ensimmäisen kerran kansalaissodassa. Mahdollisesti jo tämä ensikosketus sai hänet valitsemaan pasifismin. Myös Arvid Järnefeltin ja Leo Tolstoin teokset vaikuttivat nuoren miehen arvoihin. Lukemista hän harrasti läpi koko elämänsä ja suoritti vapaa-ajallaan opintoja Helsingin työväenopistossa. Hän liittyi Sosialidemoraattiseen puolueeseen, raittiusyhdistys Rientoon ja kuljetustyöläisten ammattiosastoon.

Nykyisissä yhteiskuntaopin kirjoissa Pekurisen kaltaisia ihmisiä pidetään suorastaan esikuvallisina kansalaisina. Ilman heitä ei olisi kansalaisyhteiskuntaa. Demokratia ei toimisi.

Poikkean hetkeksi omaan henkilöhistoriaani. Tolstoi merkitsi paljon myös tämän tarinan kirjoittajalle, 1970-luvun Ilomantsissa. Vesiväreillä maalaamani kuva Tolstoista koristi silloin peräkamarin seinää Putkelan Turpeilassa. Järnefeltiin tutustuin vasta myöhemmin, jo armeijan käyneenä miehenä.

Tähän yhtäläisyydet elämän poluissamme sitten loppuvatkin. Minä sain käydä oppikoulua ja jatkaa yliopistoon. Arndt Pekurinen jätti Juvan ja lähti veljensä kanssa Kotkaan, jossa hän teki töitä 1922–1927 satamatyöläisenä ja laivanapumiehenä. Vuonna 1927 hän muutti Helsinkiin, jossa oli seuraavat 12 vuotta autonkuljettajana ja sekatyömiehenä. Puolustusvoimien kortistossa hänen ammatikseen oli myöhemmin merkitty kuorma-auton apumies. Kesäisin Pekurinen toimi myös talonmiehenä.

Pekurisen pasifismi oli absoluuttista: hän ei hyväksynyt minkäänlaista väkivaltaa ja kieltäytyi kaikesta armeijaa hyödyttävästä työstä, mutta oli valmis palvelemaan jossakin muussa valtion osoittamassa työssä. Helsinkiin muutettuaan liittyi hän Felix Iversenin johtamaan Suomen Rauhanliittoon. Toinen merkittävä suomalainen pasifisti, johon hän tutustui, oli Suomen Antimilitaristisen liiton perustaja Aarne Selinheimo. Pekurisesta tuli myöhemmin Antimilitaristisen liiton puheenjohtaja. Suomen antimilitaristinen liito ajoi Rauhanliittoa radikaalimpaa pasifistista linjaa, ei pelkästään siviilipalveluksen mahdollistamista, vaan asevelvollisuuden lakkauttamista.

Pekurisen radikalisoituminen sai myös Etsivän keskuspoliisin liikkeelle 1929. Pekurinen oli onnistunut pakoilemaan kutsuntoja vuodesta 1924, mutta nyt päätettiin laittaa stoppi miehen edustamalle radikaalille pasifismille.

Vuoden 1922 asevelvollisuuslain mukaan siviilipalvelus sallittiin vain uskonnollisista syistä aseista kieltäytyjille. Eettiset ja yhteiskunnalliset syyt eivät kelvanneet. Pekurinen olisi päässyt helpommalla, jos  hän olisi  vedonnut uskonnollisiin syihin.

Vuodesta 1929 alkoikin Pekurisen Via Dolorosa. Ensiksi Santahaminassa, myöhemmin Ilmajoella, Pelsossa, Sukevalla ja Katajanokalla... ja  lopulta hänen golgatansa Vienan Karjalassa.

Aktiivisimmin Pekurisen puolesta kampanjoi Aarne Selinheimo. Hän sai kampanjansa taakse muiden muassa Albert Einsteinin, Henri Barbussen, Romain Rollandin ja H G Wellsin. He edustivat eurooppalaista älymystöä: kaksi heistä, Einstein ja Roland, olivat nobelisteja. Lehdistössä hän sai tukea Suomen Sosiaalidemokraatilta. Porvarillinen lehdistö ei Pekurisen valintoja juuri arvostanut.

Pekurisen kohtelu sai jopa tragikoomisia piirteitä. Lapualaisjoukko onnistui pahimpana kyyditysvuonna 1930 muiluttamaan hänet Etelä-Pohjanmaalla. Pekurista oltiin siirtämässä Ilmajoen vankilasta Suomenlinnaan, kun hän joutui lapualaisten käsiin.

Lapualaiset olivat hyvin perillä Pekurisen liikkeistä, kiitos Ilmajoen vankilan vartiopäällikön. Jo ennen Tuomikylän asemaa otettiin hänet kyytiin ja vietiin syrjäiselle ladolle. Siellä hänen päälleen yritettiin sovittaa sotilaspukua, mutta huonolla menestyksellä. Lopulta Pekurinen menetti tajuntansa. Kun hän palasi tajuihinsa, tehostettiin vaatimuksia varoituslaukauksilla. Lopulta rääkätyn miehen oli annettava periksi. Outoa huumorintajua osoitti sekin, että kidutetusta miehestä otetttin vielä valokuva ladon seinustalla kivääri kädessä. 

Tämä lapualaisooppera, jota ei pidä sotkea Arvo Salon ja Kaj Chydeniuksen 60-lukulaiseen versioon, päättyi viimeiseen näytökseen Seinäjoen asemalla. Pekurisesta tehtiin eräänlainen variksenpelätti työntämällä seiväs takinhihoista läpi. Kaulaan laitettiin vielä plakaatit: ”Pekurinen sotaisena” ja ”Antimilitaristisen liiton ilmaiset naamiohuvit.” Koko koreuden kruunasi vielä plakaattiin piirretty Stalinin kuva. Paikalle eksynyt poliisi vapautti Pekurisen lapualaisista lavasteista ja hänen matkansa kohti Suomenlinnaa saattoi jatkua.

Asiaan palasi Iltalehti, joka julkaisi Pekurisen allekirjoittaman paperin. Sen hän oli, näkemättä edes sisältöä, joutunut eteläpohjalaisessa ladossa allekirjoittamaan. Paperissa luki mm: ”Lupaus - Minä Arndt Pekurinen lupaan kunniani ja omantuntoni rippeiden kautta suorittaa asevelvollisuuteni niin kuin jokaisen isänmaataan rakastavan Suomen kansalaisen tulee se suorittaa.”

Syylliset pääsivät vain ehdollisilla tuomioilla. Tuomiosta päätti lapualaisia tukenut varatuomari.

Toisaalta muilutettiinhan myös presidentti Ståhlberg puolisoineen samana vuonna kun Pekurista rääkättiin. Sota-arkistotutkimuksissani löysin viittauksen siihen, että Pohjois-Karjalan äärimmäisyysmiehet olisivat halunneet vaientaa lopullisesti tasavaltamme ensimmäisen presidentin. Kyyyditys Helsingistä Joensuuhun ei kaikille riittänyt. Jos edistykselliselle porvarille suunniteltiin ”lopullista ratkaisua”, niin mitä sitten ”vasemmistoradikaalit” saattoivat odottaa. Armeijaa arvostellut Pentti Haanpää joutui julkaisukieltoon. Eikä hän ollut ainoa hyllytetty. 1930-luku ei ollut moniarvoisuuden aikaa. Mäntsälän kapinan ”epäonnistuminen” 1932 hillitsi joitakin äärimmäisyysmiehiä, mutta ei kaikkia.

Näin Pekurinen argumentoi oman vakaumuksensa puolesta sota-oikeudessa.

”[–] Olen tutustunut monien sotilasasiantuntijoiden esittämiin kuvauksiin tulevaisuuden sodankäynnistä lentohyökkäyksineen, myrkkykaasuineen sekä palo- ja räjähdyspommeineen, joissa sotilaiden on tuhottava ns. ’vihollisen’ kaupunkeja ja keskuksia, niiden siviiliväestö, suojattomat vanhukset, naiset lapset ja sairaat. Tällaiseen sodankäyntiin ja sen tukemiseen muodossa taikka toisessa ei mielestäni ihminen voi osallistua. [–] Olen kyllä valmis palvelemaan isänmaatani hyödyllisellä työllä, jos saan suorittaa sitä sotalaitoksesta erillään olevana siviilityönä. [–]”

Vaatimuksiaan Pekurinen oli tehostanut myös nälkälakolla, joka armeijan kielellä merkitsi vain ”niskurointia.” Todennäköisesti suurin merkitys oli kuitenkin kansainvälisellä painostuksella, mikä muistuttaa kesän 1918 tilannetta Suomessa. Kun punavankeja alkoi keskitysleireissä kuolla tuhansittain nälkään ja tauteihin, herätti se huomiota naapurimaiden lehdistössä. Suomalaiset ovat tunnetusti herkkiä siitä mitä heistä ulkomailla ajatellaan. Suomi-brändin pitää olla kunnossa.

Eurooppalaisen älymystön, Pekurisen, Iversenin ja Selinhemon sinnikkyys palkittiin. Vuoden 1930 valtiopäivillä ehdotettiin asevelvollisuuslain muuttamista siten, että siviilipalvelus tulisi mahdolliseksi myös eettisistä syistä ja että palvelusta ei tarvitsisi suorittaa armeijan alaisuudessa. Lakialoitteen yhteydessä viitattiin Pekurisen kohteluun. Eduskunta hyväksyi lain yksimielisesti 14.4.1931. Laki olisi voimassa kuitenkin vain rauhan aikana.

Kun Pekurinen laskettiin ehdonalaiseen tammikuussa 1932, hän oli istunut yli kaksi vuotta kaltereiden takana.

Arndt Pekurinen meni naimisiin 1934 turkisompelija Aleksandra Havian kanssa.Tytär Säde syntyi jo ennen avioliittoa v. 1933, Juhani  syntyi 1939. Poika tuskin ehti nähdä isäänsä.

Vuonna 1934 Pekurinen ja Selinheimo perustivat Sodanvastustajain liiton. Suomalainen rauhanliike joutui kuitenkin toimimaan ympäristössä, jossa asevelvollisuuteen perustuvaa armeijaa pidettiin itsestäänselvyytenä. Itäiseen naapurimaahan ei juuri luotettu, mikä varmasti selittää suuren osa militaristisesta hengestä. Suomi oli varsin tuore itsenäinen valtio. 1937 päästiin juhlimaan vasta 20 vuotiasta Suomea. Kansallisen identiteetin tueksi tarvittiin fyysisen maanpuolustuksen lisäksi myös ”henkistä maanpuolustusta.”  Pyhästä asiasta ei haluttu käydä edes keskustelua. Aseistakieltäytyjät koettiin isänmaan pettureiksi. Militarismia tukivat myös läheiset suhteet Saksaan. Kun Felix Iversenin Rauhaa kohti-lehti julkaisi kriittisen artikkelin Hitleristä, määrättiin Iversenille 5000 markan sakot.

Toinen maailmansota muutti kaiken Pekurisen elämässä. Talvisodan sytyttyä Pekurinen ilmoitti olevansa valmis mihin tahansa siviilityöhön, mutta kaikesta työpalvelusta armeijan hyväksi hän kuitenkin  kieltäytyi.

Siviilipalveluslakiin ei voinut kuitenkaan vedota sodan aikana. Talvisodan puhjettua Pekurinen kutsuttiin taas aseisiin ja hän sai kieltäydyttyään yli kahden vuoden vankeustuomion, josta anoi turhaan armahdusta.

Vankiloissa moitteettomasti käyttäytynyt Pekurinen anoi maaliskuussa 1941 armahdusta presidentti Risto Rytiltä. Sitä hän ei saanut. Kun Pekurinen oli istunut tuomiostaan kaksi kolmasosaa lokakuussa 1941, hänen ehdonalaishakemuksensa kuitenkin hyväksyttiin.  Siitä huolimatta hänet määrättiin asepalveluun. Lopulta Pekurinen vietiin kahleissa rintamalle, jossa hänet teloitettiin.

Arndt Pekurisen ”suomalainen tarina” kuitenkin jatkui.  Malmin hautausmaalla Helsingissä paljastettiin 1977 Pekurisen muistokivi.

Kirjailija Erno Paasilinna kirjoitti Pekurisen elämänkerran v. 1998. Teoksen nimenä on Rohkeus ja sitähän Pekurisella oli. Seppo Parkkinen Sodankieltäjä-näytelmä sai ensi-iltansa Espoon kaupunginteatterissa vuonna 2002. Avain (nykyään Asa), alias Matti Salo, julkaisi vuonna 2001 Punainen tiili - albumillaan kappaleen Ruokaa, ei aseita.

(tässä on pari otantaa kappaleesta)

Arndt Pekurinen on vaa nimi, siis se on pelkkää arvostus, aatteiden puolesta elämistä
Lapuan liike muilutti, veti turpaan sitä jätkää
Lapuan liikeäijät ei sanonu mitää, ei tehny mitää
Pekurinen istu linnast linnaa, loppujen lopuks ne natsit telotti sen, vaan aatteiden puolesta

A. Pekurinen elät ikuisesti, aatteen puolest tapettiin kylmäverisesti
Me tarvitaan ruokaa, ei aseita, tarvitaan ruokaa, ei aseita
A. Pekurinen elät ikuisesti, aatteen puolest tapettiin kylmäverisesti
Me tarvitaan ruokaa, ei aseita, tarvitaan ruokaa, ei aseita
A. Pekurinen elät ikuisesti, aatteen puolest tapettiin kylmäverisesti
Me tarvitaan ruokaa, ei aseita, tarvitaan ruokaa, ei aseita
A. Pekurinen elät ikuisesti, aatteen puolest tapettiin kylmäverisesti
Me tarvitaan ruokaa, ei aseita, tarvitaan ruokaa, ei aseita

Pekurinen sijoittui 54:nneksi Ylen Suurin suomalainen -äänestyksessä 2004. Vuodesta 2005 lähtien Lapinjärvellä sijaitsevassa siviilipalveluskeskuksessa on säännöllisesti esitetty Pekurista käsittelevää luentonäytelmää. Vuonna 2005 Helsingin Pasilassa Rauhanaseman vieressä sijaitseva puisto nimettiin Arndt Pekurisen puistoksi. Kokoomuksen valtuustoryhmä olisi tosin halunnut jättää Pekurisen nimen pois puiston nimestä ja RKP:n ryhmä ehdotti puiston nimeksi Siviilipalveluspuistoa (Civiltjänstparken).

1.5. 2013 päivättiin kansalaisaloite, jossa Arndt Pekurisen teloituspäivää ehdotettiin viralliseksi liputuspäiväksi.

Aseistakieltäytyjäliitto järjestää vuosittain muistokäyntejä haudalle. Myös itse olen käynyt hänen haudallaan. Pekurisen hautakiveen on kirjoitettu: ”Elit rauhalle. Siksi sinut ammuttiin. Sä elät vieläkin.”

Ville Kivimäen mukaan Pekurinen edusti monessa suhteessa mallikansalaista. ”Työteliäänä, raittiina ja tunnollisena perheenisänä, joka piti kiinni periaatteistaan horjumatta, hän oli itse asiassa aikansa ihannemies, jollaisia koululaitos ja isänmaalliset kansalaisjärjestöt halusivat kasvattaa.” Pekurisen ongelmana sattui vain olemaan väärä periaate.

Uhtuan marraskuussa, 13 asteen pakkasessa, kun oli kiire jatkaa jatkosotaa, ei ollut aikaa näille pohdinnoille.

Jos minulla olisi mahdollisuus Danten tavoin tehdä retki Helvettin, sen suomalaiseen versioon, voisin ottaa matkaoppaakseni Pekurisen. Danten opas Vergilius tuskin lähtisikään näin pohjoiseen.

Mitä suomalaisen Helvetin nähtävyyksiä Pekurinen mahdollisesti esittelisi minulle? Hänelle riittäisi paljon näytettävää jo omien kokemustensa pohjalta. Pekurisen kohtalon jakoivat muutkin sotiemme aikana. Kuinka paljon suomalaisia aseistakieltäytyjiä ammuttiin, on vieläkin avoin kysymys historiantutkimuksessa.

Pahuutta on helpoimmin löydettävissä sieltä missä on suurin mahdollisuus käyttää valtaa eikä tarvitse välittää seurauksista. Sieltä missä moraaliset kysymykset edustavat joutavaa idealismia, lapsellista uskoa siihen, että esimerkiksi epäitsekkyydellä olisi jotain merkitystä. Eniten kärsivät ne, joilla ei ole mahdollisuus vaikuttaa asemaansa. Ehkä eniten eläimet, sitten lapset, naiset, köyhät ja erilaisiiin laitoksiin suljetut.

Vierailin joitakin vuosia sitten Tampereen Sosiaalifoorumissa. Siellä kuuntelin suomalaiseen keskitysleiriin joutunutta venäläistä naista. Leiriin joutuessaan hän oli vielä lapsi. Suomalaisten Venäjän Karjalaan perustamilla, venäläisille tarkoitetuilla leireillä,  kuoli varsinkin v. 1942 tuhansia ihmisiä nälkään. Ihminen haluaa kuitenkin selvitä. Niin myös leiritetyt. Helpointa päästä piikkilanka-aidoista läpi oli langanlaihoilla lapsilla. Jos he pääsivät aidan paremmalle puolelle, saattoivat he hyvällä tuurilla löytää hyviä ihmisiä, jotka antoivat heille ruokaa ”kotiin” vietäväksi. Oli hyviä vartijoita, jotka auttoivat leiriläisiä. Mutta oli myös niitä, jotka olivat valmiita tappamaan pieniä lapsia piikkilankoihin. Tässä vain yksi esimerkki suomalaisista helveteistä.

Kannattaa säilyttää suhteellisuudentaju. Suomalaisten helvetit ovat lähes paratiiseja jos niitä vertaa Hitlerin tai Stalinin aikaansaamiin kuolemanleireihin. Inkeriläisten ja juutalaisten kohtalo oli kaikkein karuin. Kokonaiset kansat pyrittiin tuhoamaan.

Montesquieu toteaa: ”Jos tietäisin jonkin asian, joka olisi hyödyksi Euroopalle, mutta ei ihmiskunnalle, katsoisin sen omaksuessani tekeväni rikoksen.” (Montesquieu, Mes pensées). Hän jatkaa toisaalla samasta teemasta: ”Kansalaisen velvollisuus on rikos, jos se saa unohtamaan ihmisen velvollisuudet.” (Montesquieu, Analyse du Traité des devoirs, 1725).

Ihmisenä oleminen ei ole helppoa.

LÄHTEET:

Kalevi Kalemaa: Sankareita vai pelkureita. Suomalaisen aseistakieltäytymisen historia.Tammi 2014

http://kansataisteli.sshs.fi/Tekstit/1983/Kansa_Taisteli_10_1983.pdf

Kel´ onni on. Tottelemattomat. Matti Vehniäisen tv-ohjelma vuodelta 1980.

https://www.youtube.com/watch?v=Z3ciC2XoFfs

Ville Kivimäki: Mies, armeija ja vastarinta: Arndt Pekurisen (1905–1941) kohtalo kriittisen mieshistorian valossa. Historiallinen aikakauskirja 3/2004

Olli Koikkalainen, Armeija teloitti kuuluisan aseistakieltäytyjän – Näin Arndt Pekurisen viimeiset tunnit etenivät.  Aamulehti. 4.11. 2016

http://www.aamulehti.fi/kotimaa/armeija-teloitti-suomen-rohkeimman-miehen-nain-arndt-pekurisen-viimeiset-tunnit-etenivat-24045857/

Erno Paasilinna: Rohkeus: Arndt Pekurisen elämä ja teloitus. Otava, 1998

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2008/02/21/teloitettu-pasifisti-arndt-pekurinen. Sisältää mm. Alexansra Pekurisen haastattelun

https://fi.wikipedia.org/wiki/Arndt_Pekurinen

Eino S. Revon jatkosota. Arvo Tuomisen tv-dokumentti vuodelta 2013. Revon haastattelut vuodelta 2000.

Kaisa Gauriloff - Suomalaisia tarinoita 7.

6. helmikuuta vietettiin saamelaisten kansallispäivää. Nyt on sunnuntai 12.2. Olen viettänyt viikon pohdiskellen saamelaisuutta ja yrittänyt ehkä ymmärtääkin sitä. Jo maanantaina luonnostelin 7. suomalaista tarinaani, jonka päähenkilönä on koltansaamelainen Kaisa Gauriloff (1884-1980).  Saamelaiset ovat Euroopan unionin alueen ainoa alkuperäiskansa. Saamelaisiin on viitattu jo varhaiskeskiaikaisissa lähteissä.  Oma kotipitäjäni Ilomantsi on saanut nimensä saamelaisilta. Janne Saarikiven mukaan Päijänteen nimi on syntynyt ”jossakin tuntemattomassa muinaiskielessä, josta se on saamen kautta lainautunut suomen kieleen.” Esimerkkejä saamelaisten jäljistä nimistöhistoriassamme on paljon ja lisää löytyy koko ajan. Monikulttuurisuus luonnehtii Fennoskandian 10 000 vuotista kulttuurihistoriaa. Saamelaiset ovat asuttaneet aikaisempina vuosituhansina ilmeisesti koko Fennoskandiaa.

Israelilainen kirjailija David Grossmann kertoi pari vuotta sitten tallinnalaiselle yleisölleen kirjoittamisen vaikeudesta. Hän vertasi kirjoittamista siihen kuin joutuisi sodan aikana hoitamaan sukuaan, joka piileksii puutarhan alle kaivetussa piilopaikassa.”Kun syvyydestä on noustu takaisin pinnalle, on alettava kirjoittaa,” muisteli Suvi Ahola Tallinnassa kuulemaansa (HS 7.5. 2015).

Miksi kirjoitan juuri Kaisa Gauriloffista. Vastaus on helppo antaa. Katsoin maanantaina Katja Gauriloffin elokuvan Kuun metsän Kaisa (ensi-ilta Torontossa 2016). Elokuva oli minulle melkoista kulttuuriterapiaa, jossa rooliini oli olla vain kuuntelija, sivustakatsoja. En ole kolttasaamelainen. Suurissa syvyyksissä kuitenkin liikutaan. Palaan Grossmaniin: ” Joka päivä on yksin laskeuduttava syvälle ja vietävä näille läheisille ravintoa. On kuunneltava heitä, juteltava peloista ja rauhoiteltava. On myös kerättävä yöastiat ja tyhjennettävä ne.” 

Saamelaisviikkoni aikana olen muistellut paljon isomummoani Maria (os. Karhapää) Purmosta(1871-1950).  Marian ja Kaisan tarinat ovat yllättävän  samankaltaiset. On kaunis, kulttuurisesti rikas synnyinseutu. Lappi toisaalla ja Karjala toisaalla. Mutta sitten on paljon myös kuolemaa, sotia, menetyksiä.  

Satavuotias monikulttuurinen Suomi saa kiittää monesta asiasta näitä Kaisojaan ja Marioitaan,  isomummojaan, kantaäitejään, jotka kovissa olosuhteissa ovat kasvattaneet lapsensa, taistelleet armotonta luontoa vastaan, joutuneet välillä maailmanpolitiikan jalkoihin. He ovat olleet todellisia kulttuuriperinnön siirtäjiä.

Suurinta osaa heistä ei kansallinen historiankirjoitus muista millään tavalla. Jos joku heistä muistetaan, on kyse onnellisesta sattumasta. Kaisa Gauriloffin tapauksessa onnellinen sattuma on ollut kulttuuritietoinen lapsenlapsenlapsi, joka on säilyttänyt isomummonsa muiston. Kaisan maagiset tarinat, hänen läheinen suhteensa luontoon  ja uskomaton elämänvoimasa ovat,  kiitos Katjan elokuvan, nyt myös osa kansallista (lue: monikulttuurisuuden sävyttämää) muistiamme.

Katja Gauriloffin äiti oli kertonut tyttärelleen ennen elokuvan ensi-iltaa, että hän varmaan itkisi koko elokuvan ajan. Kävikin toisin. Hän nauroi. Ehkä tässä kohtaavatkin kahden kovia kokeneen kansan tarinat;  rajakarjalaiset ja koltat ovat käyneet saman kiirastulen. He nousivat ylös syvyyksistä ja alkoivat elää. Mutta annetaanko kulttuurien elää?

Tuoreeltaan kirjoitin päiväkirjaani  6.2.

” Olen hyvissä ajoin saapunut Porthanian edustalle, Helsingin Hallituskadulle. Lapin puvut jo kielivät mistä on kysymys. Puolen päivän aikaan on tarkoitus nostaa salkoon Saamen lippu.Tasan sata vuotta sitten Norjan Trondheimissa pidettiin ensimmäinen kokous, josta sai alkunsa  Norjan, Ruotsin, Suomen ja Venäjän saamelaisten yhteistyö. Kun lippua nostetaan lauletaan saamen kansallislaulu kolmella kielellä: pohjoissaameksi, koltansaameksi ja inarinsaameksi. Kansallislaulu perustuu Isak Sabban runoon, joka julkaistiin  Saǥai Muittalægje -lehdessä v. 1906. Arne  Sørli sävelsi laulun, joka päättyy pohjoissaameksi: Sámieatnan sámiide!(saamelaisten on Saamen maa). Vahvimmin äänessä on Inarin  ortodoksisen seurakunnan emerituskanttori Erkki Lumisalmi. Hän on yksi niistä noin kolmestasadasta, jotka osaavat puhua kolttasaamea. Yhtä vähiin on käynyt inarinsaamen taitajien joukko. Parhaiten pintansa on pitänyt pohjoissaame, jota puhuu äidinkielenään noin 1500 saamelaista. Tilastot ovat tylyjä: kun vuonna 1962 Suomen saamelaisista puhui saamea ensimmäisenä kielenään noin 75 %, niin 2007 osuus oli enää 26 %. Kuinka moni pystyy kymmenen vuoden päästä laulamaan saamelaisten laulua?

Saamelaiset joutuvat päivästä toiseen kamppailemaan elinkeinojensa puolesta. Muutama vuosi sitten näin Sosiaalifoorumilla dokumentin, jossa kuvattiin porosaamelaisten ja metsurien välisiä kiistoja. Meno oli kuin Villistä lännestä. On mahdollista, että metsureissa on myös saamelaisia, mutta uskallan kyllä olla porosaamelaisten puolella. Metsää riittää hakattavaksi muuallakin Suomessa. Keskustelin viime tapanina Utsjoen Nuorgamissa asuvan pohjoissaamelaisen kanssa. Kun kysyin häneltä onko Nuorgamin kylällä vastaavaa kiistaa, hän saattoi todeta: onneksi Nuorgamissa eivät puut kasva. Mutta jo Inarissa elinkeinot taistelevat kuin metsot von Wrightin taulussa. Mutta ehkä nuorgamilaistenkin kannattaisi olla varuillaan, sillä eduskunnan käsittelyssä on parhaillaan Tenojoen kalastukseen liittyvä lakiesitys, joka saattaa vaikeuttaa saamelaisten ikiaikaista oikeutta kalastaa kotijokensa lohta.

Suomi ei ole vieläkään ratifioinut YK:n työjärjestön  ILO:n yleissopimusta, jolla turvattaisiin alkuperäiskansojen yhdenvertainen kohtelu ja estetettäisiin saamen kielten ja  kulttuurin tuho.”

Päiväkirjani tunnelmat ovat maanantailta. Kuluu muutama päivä ja saamelaisviikkoni saa jatkoa.  Lauantain  Helsingin Sanomista sattuu nimittäin silmiini yleisönosastokirjoitus otsikolla”Saamelaisten oikeudet eivät toteudu Suomessa.”  Utsjoen saamelaisena syntynyt, myöhemmin varatuomariksi lukenut Juha Tapola joutuu kirjoituksessaan toteamaan: ” Julkinen (saamelaisten) pakkosuomalaistaminen loppui vasta 1970-luvulla. Käytännössä se kuitenkin jatkuu edelleen. Valtiolla ei ole haluja saamelaismääritelmän muuttamiseen. Metsähallituslaissa, kaivoslaissa ja vireillä olevassa Tenon kalastussopimuksessa saamelaiskulttuuria ei ole huomioitu asianmukaisesti. Tämä tarkoittaa, että sulauttamispolitiikkaa jatkuu.”

Palaan maanantaihin. Matkalla Porthanian lipunnostopaikalta Kansallisarkiston juhlaseminaariin kiittelen Kansallisarkiston pääjohtaja Jussi Nuortevaa siitä miten Helsingin yliopisto oli huomioinut saamelaispäivän. Olihan Porthanian edustalla juhlapuhujien joukossa myös Helsingin yliopiston edustaja. Annan Jussille lukuvinkin, Eila Pennasen romaanissa Ja ennen sotaa oli nuoruus (ilmestyi 1942) sivutaan autenttisesti sodanaikaisia näkemyksiä ”oikeasta suomalaisuudesta.”Ajan hengen mukaisesti Pennanen kastaa romaaninsa päähenkilön humanistisia aineita (suomea, kansarunoutta ja filosofiaa) opiskelevan Kirstin kansalliseen uskoon. ”Nyt tiesi Kirstikin, mitä varten hän luki, hänen ei tarvinnut kysellä ja ihmetellä: hän oli oppinut tajuamaan itsensä kansankokonaisuuden osana.” Tämä tarkoitti romaanin kontekstissa vihkiytymistä aitosuomalaisuuteen. Suomen kansallisista vähemmistöistä ovat suomenruotsalaiset tuon ”kansankokonaisuuden” paineen parhaiten kestäneet, inarinsaamea ja kolttaa puhuvat heikoiten.

Saamelaisviikkoni aikana olen lueskellut Erno Paasilinnan toimittamaa antologiaa Lapin runot (1979). Yksi antologian runoilijoista on Olaus Sirma (1655-1719), joka on ensimmäinen saamenkielinen runoilija. Sirman runot tekivät suuren vaikutukseen  mm. Longfellowiin, Goetheen ja Runebergiin. Ne tekivät vaikutuksen myös minuun.

Olaus Sirma: Morsianjoiku (osa runosta; ensin saameksi ja sitten suomeksi)

Pastos päivva kiufvresist javra Orrejavra
Jos kosa kirrakeid korngatzim
Ja tiedadzim lomest oinemam jaufre Orrejavra
Man tangast lomest lie Sun lie
Kaida taide muoraid dzim suopadzim
Mak taben sadde sist oddasist
Ja puok taide ovsid dzim karsadzim
mak kuodde roannaid, puuriid roannaid
Kulkked palvaid tim suttetim
Mak kulki vuosta jaure Orrejavra.

Paistakoon päivä kirkkaasti Orajärveen!
Jos kuusten latvoihin kiipeäisin
ja tietäisin saavani nähdä Orajärven,
jonka kanervalaaksossa hän on,
niin kaikki nämä puut minä raivaisin,
jotka tässä kasvavat nykyisin,
ja kaikki nämä oksat karsisin.
jotka kantavat hyviä vihreitä leviä.
Kiitäviä pilviä seurailin,
jotka kulkivat kohti Orajärveä.

Erno Paasilinnan mukaan Morsianjoikua lauloivat Sodankylän nuoret miehet, kun he joutuivat kesät olemaan erossa morsiamistaan.

Kaksi Sirman tallentamista joiuista ilmestyi saamenkielisinä ja latinaksi käännettyinä Johannes Schefferuksen Lapponiassa  (Frankfurt 1673). Runot käännettiin myös saksan, ranskan, englannin ja hollannin kielille.

Sirman äidinkieli oli keminsaame. Nyt kuollut kieli. Pekka Sammallahden mukaan

Sirman joiut edustavat Sodankylän metsäsaamea. "Viimeiset 300 vuotta eriyttivät kieliä toisistaan. Keskusvaltiot kuristivat otetta pohjoisessa ja hallinto puuttui ihmisten elämään. Tuli hallinnollisia rajoja ja perustettiin markkinalaitos. Kirkko keräsi ihmisiä yhteen ja yhtenäisti sen alueen kielen. Samalla naapurikielet loitontuivat toisistaan. Siksi nykyään koltta, inarinsaamelainen ja pohjoissaamelainen puhuvat keskenään suomea."

Savukoskelainen Matti Merivirta on säilyttänyt kuitenkin vielä kosketuksen tähän kuolleeseen kieleen.

"Ukki opetti minulle lapinkieltä ja yhden joiun, jota en ole myöhemmin kuullut. Lapista kehittyi meille yhteinen salakieli, jota perheen naisväki ei ymmärtänyt. Vanha keminlappi oli Savukoskella melkein unohtunut 1800-luvun lopussa ja väki puhui suomea porohommissa. Ukki puhui kemikylän murretta äidinkielenään, jossa oli puolet suomea ja puolet lappia. Poromiesten ammattisanasto on vieläkin tällaista sekakieltä.”  http://www.lappomania.fi/merimatti00.php

Olaus Sirman ja vanhojen savukoskelaisten oma kieli on kadonnut. Odottaako sama kohtalo myös inarinsaamea ja koltansaamea puhuvia?  Kansainvälisen tutkijaryhmän raportin mukaan Suomen olisi viipymättä parannettava saamelaisten oikeuksia ja vaikutusmahdollisuuksia. ILO-sopimukseen on otettava kantaa viimeistään vuoden lopussa. Kaksi vaikeinta kysymystä ovat maanomistus ja ”saamelaisuuden” määrittely.

Kesällä 2013  kiertelin Inarin koltta-alueilla, Nellimissä ja Sevettijärvellä. Ennen Lapin matkaani olin perehtynyt vain pinnallisesti kolttien kulttuuriin. Sevettijärvi lienee niitä viimeisiä paikkoja Suomessa, jossa koltan kieltä saattaa kuulla pääkielenä kylän raitilla. Itse sain nauttia koltankielisestä keskustelusta syödessäni poronkäristystä sevettijärveläisessä baarissa. Oli sentään vielä jotain jäljellä kolttien vanhasta kulttuurista... Norjan puolella kolttasaamea ei enää puhu kukaan.

En ymmärtänyt sanaakaan kielestä, joka on suomen sukulaiskieli. Kieli on avain kulttuurien ymmärtämiseen. Jos kielitaitoa ei ole, jää väkisinkin syrjästäkatsojaksi.

Kohtaamiseni kolttakulttuurin kanssa huipentui Ivalossa, jossa minulla oli mahdollisuus haastatella kolttasaamelaista ortodoksikanttoria Erkki Lumisalmea.  Nellimissä vietin yöni Inarinjärven rannalla mökissä, jossa oli aikanaan asunut  Suonjelissa (Suonikylässä) v. 1906 syntynyt Darja Sverloff. Inarin ortodoksinen seurakunta vuokraa sitä myös satunnaisille matkamiehille. Voinpa kehua silläkin että olen saanut kylpeä kolttien rakentamassa saunassa. Samoilla periaatteilla se lämpeni kuin karjalainenkin sauna.

Tämä on seitsemännen suomalaisen tarinani kehys, johon yritän sovittaa Kaisa Gauriloffin elämäntarinaa.

Kaisa Gauriloff (os. Antipoff) syntyi  Petsamon itäpuolella Kildinissä v. 1885. Hän menetti jo varhain äitinsä ja hänet lähetettiin isoisän luo Suonjeliin (Suonikylä), josta hän löysi myös puolisonsa, tuuheapartaisen poromiehen, Ondrei Gauriloffin.

Nelilapsisella perheellä oli vuoden 1938 tietojen mukaan perinteisen kiertävän elämäntavan mukaisesti kolme eri asuinpaikkaa, veneitä oli kolme, yksi nuotta, 20 verkkoa ja viisi lammasta.

(lähde:  Paulo Susiluoto: Kide 5/2003).

Heikki Laitiselle laulamassaan leuddissa (tarinallinen joiku) Kaisa kertoo miehensä kohtalokkaasta päivästä kun tämä oli mennyt siirtelemään poroja ja joutunut partisaanien uhriksi. Tätä ei kerrota elokuvassa, jossa kuitenkin sivutaan lyhyesti Kaisan muita murheita: yksi pojista kaatui sodassa. Toinen tyttäristä kuoli lapsensa synnytykseen, toinen surmattiin.

Karu henkilöhistoria kertautuu myös karussa kolttakansan historiassa. Koltat vaihtoivat vuodenaikojen mukaan asuinpaikkojaan. Joulukuun puolivälistä pääsiäiseen he viettivät pimeitä pakkaspäiviä talvikylissään. Gauriloffit menettivät perinteisen talvikylänsä Suonjelissa kaksi kertaa. Ensimmäistä kertaa he menettivät sen Tarton rauhassa (1920) ja toisen kerran 1944, jolloin Suomi joutui luovuttamaan Petsamon Neuvostoliitolle. Kolmatta talvikylää ei tullut. Yli 4000 poroa jäi rajan väärälle puolelle. Sinne jäivät myös vanhat kalavedet. Vanhojen elinkeinojen kadotessa myös perinteinen liikkuva elämäntapa katosi. Sevettijärveä, Nellimiä ja muita koltille sodan jälkeen osoitettuja kyliä, ei voi pitää ”talvikylinä”, sillä niissä asuttiin kaikki muutkin vuodenajat.

Evakkoaika koetteli Kaisaa raskaasti, mutta silti hän ei menettänyt elämäniloaan ja työteliäisyyttään; tosin hänen mielestään veneet, kirveet ja muut kapineet tekivät työn, ei hän itse.

Evakkoreissun jälkeen Kaisan oli perheineen aloitettava uusi elämä Inarinjärven eteläisellä rannalla, Nellimintien tuntumassa. Katja on kertonut isomummostaan: ”Hän asui Mustolassa Inarinjärven rannalla pienessä mökissä lampaiden ja kissojen kanssa ja kalasti ja neuloi ja teki käsitöitä niin loppuun asti kuin pystyi. Elämä oli rauhallista, työntäyteistä. Hänellä oli paljon ystäviä ja iso perhe."  

Euroopan äärimmäisessä nurkassa eläneet koltat olivat säilyttäneet aidon kosketuksen luontoon ja tämä viesti kantautuu mystisiä teitä myös 1930-luvun Sveitsiin. Siellä kirjailija Robert Crottet (1908-1987) tapaa unessaan ihmeellisen kansan, joka elää vielä ”kulta-aikaa” ilman sotia ja väkivaltaa. Crottetin unimaailma oli saanut aineksia hänen venäläiseltä enoltaan, joka oli kertonut kirjailijalle lapsena tarinaa, jossa matkataan aarteen perässä pohjoiseen. Katja Gauriloff arveleekin, että unien taustalla olivat lapsuuden sadut.

Uni johdattelee Crottetin v. 1938 ensin laivalla Helsinkiin ja sitten lopulta Neuvostoliiton rajan tuntumaan Petsamon Suonjeliin, jossa siihen aikaan asui noin 220 kolttaa. Yksi heistä oli Kaisa Gauriloff. Suonjelissa Crottet eli elämää kolttien parissa lähes vuoden. Sitten olikin lähdettävä sotaa pakoon Englantiin. Sieltä käsin hän auttoi kaikin tavoin kolttia. Hänen yhteyshenkilönsä Suomeen oli kolttien kulttuuriin syvällisesti perehtynyt Karl Nickul (1900-1980), joka oli pasifisminsa vuoksi joutunut paljon itsekin kärsimään. 

Kun toinen maailmasota oli päättynyt ja kolttien evakkotaival päättymässä, sai Crottet kerättyä neljä miljoonaa Suomen markkaa hätäapua. Hän houkutteli kampanjansa taakse sen ajan tunnetuimpia kulttuuri-ihmisiä, mm. runoilija T.S. Eliotin ja analyyttisen psykoanalyysin perustajan C. G. Jungin. Kuun metsän Kaisa kertoo mm. englantilaisesta pikkutytöstä, joka antoi viikon jäätelörahansa koltille, että he saisivat hankituksi lämpimiä vaatteita.

Neljällä miljoonalla markalla koltat saivat mm. uuden porokarjan, verkkoja, veneitä ja työkaluja. Sevettijärvelle rakennettiin ortodoksikirkko, jonne Crottet onnistui hankkimaan myös arvokkaita ikoneita Uuden Valamon luostarista. 

Crottet kirjoitti kokemuksiensa pohjalta romaanin Maouno de Finlande , joka ilmestyi sodan aikana (v.1941). Se suomennettiin vasta v. 2003 (Mauno-poro ja taivaanpalot). Kokoelma kolttien tarinoita ilmestyi sodan jälkeen (1949). Ranskalainen editio sai nimekseen Foréts de la Lune - Légende Lapones-Scolte (ransk) ja saksankielinen Mondwald ( suom. Kuun metsä, 1954). Crottet dokumentoi  kolttien elämää myös filmikameralla elämänkumppaninsa Enrique Mendezin kanssa. Onnekkaan sattuman kautta sai Katja Gauriloff  haltuunsa Mendezin säilyttämän filmimateriaalin. Nyt tuo kulttuurisesti arvokas aineisto on saamelaismuseo Siidan omistuksessa. Crottet lahjoitti koltille myös kolttaperinnettä käsittelevien kirjojensa tuoton.

Robert Crottet’n puhe Lapin Sivistysseuran vuosikokouksessa 1948 todistaa miehestä, joka oli edellä aikaansa kulttuurisen moniäänisyyden puolustajana:

“Tässä meidän maailmassamme, missä mikään ei ole varmaa ja missä kaikkien arvojen uusiminen on käynnissä, on alettu ymmärtää, että sivistyksemme oivallisuus ei ole niinkään ehdoton. On tietenkin selvää, että olemme tuoneet luonnonkansoille aineellista hyvinvointia, mutta samalla olemme tehneet rikoksista raskaimman, raskaamman kuin sota, joka hävitti heidän normaalin elämänsä, riisti heidän maansa, ajoi heitä kuin elukoita paikasta toiseen. Sota onkin vain tämän rikoksen ulkonainen ilmaisu. Olemme ryöstäneet heiltä itseluottamuksen. Olemme menetelleet kuin huono opettaja, joka kuvittelee, että hänen ainoa tehtävänsä on pakottaa oppilaansa omaksumaan hänen tietonsa eikä näe itsellään mitään opittavaa. Uskomattoman tahdittomasti olemme sanoneet heille: Te ette tiedä mitään. Me tiedämme kaikki. Teidän täytyy totella ja jäljitellä meitä.”

Paulo Susiluodon mukaan Crottet ” tahtoi löytää kansan sielun sen kertomuksista.”   Kuun metsän sveitsiläisen edition (Mondwald) esipuheessa maailmankuulu psykoanalyytikko C. G. Jung kirjoitti: ”Robert Crottet’n taide, tai voisi jopa sanoa, taivaan armolahja, koostuu siitä, että kaukaisten alueiden kulkijana hän antaa enemmän lukijalle kuin valokuvakamera ja valokuvat voisivat antaa, siksi että hänen omakohtaisen kokemuksensa kautta välittyy meille tuntematon luonto ja ihmisyys”.

Paulo Susiluodon artikkeli Kadonnut kertoja ja unohdettu kirja on hyvä johdatus Crottettin. Katso  Kide 5/2003 https://www.ulapland.fi/loader.aspx?id=5cbd5d08-c4bd-4149-a88d-466476e1c1cc

Kaisa Gauriloff oli merkittävä kolttaperinteen taitaja. Häneltä on taltioitu perinneaineistoja Suomen kansanrunousarkistoon. Ylen Elävässä arkistossakin voi kuunnella Kaisaa. Heikki Laitinen sai 1970-luvulla taltioitua Kaisalta pari laulua.

Oma isoisäni Iivana Purmonen (1893-1968) ei ollut käynyt päivääkään koulua ja jäi luku- ja kirjoitustaidottomaksi. Ja ehkä juuri siitä syystä usein livahdinkin 1960-luvulla, Meskenvaaran mummolareissuillani, kuuntelemaan hänen tarinoitaan. Hän oli juoheva tarinoiden kertoja. Ukkini pystyi vielä puhumaan vanhaa nehvonniemeläistä murretta, johon karjalan kieli oli jättänyt jälkensä. Valitettavasti minulla ei ollut  nauhuria mukana. Kymmenvuotias ei ymmärrä vielä kulttuuriperinnön merkitystä. Myös Kaisa oli luku- ja kirjoitustaidoton. Crottet löysikin hänessä kaipaamansa luonnonlapsen, johon länsimainen sivistys ei ollut jättänyt vielä jälkiään.

Crottet kirjoitti: "Olen onnellinen, että Kaisa ei ole käynyt koulua. Hänelle maailma on täynnä tuntematonta ja ihmeellistä, ja sen salaisuuden, jonka hän näkee kaikkialla kauniilla lapsensilmillään, hän kantaa ennen kaikkea itsessään." Kaisan sanat olivat ”voimakkaat”, koska ne olivat ”metsässä syntyneet.”  Mauno-kirjassaan Crottet valaisee hienosti Kaisan persoonaa: “Tällä hetkellä käteni ja kynäni ovat lahjakkaita hänen vuokseen. Sanat syntyvät paperille yksi toisensa perään. Hän katsoo niiden syntymää. Ehkä hän rukoilee niiden puolesta kuten hän rukoilee kaiken elävän puolesta.”

Kuun metsän Kaisa onkin yhtä lähellä taivasta kuin maata. Kaikki elollinen on hänelle rakasta. Poikkeus vahvistaa säännön. Ahmaa hän vertaa paholaiseen, koska se tappoi poroja huvikseen. Myös Stalin saa elokuvassa osakseen kritiikkiä.  Toisaalta myös pahat henget saavat Kaisassa ymmärtäjänsä.

Katja Gauriloffin dokumenttielokuva kertoo naisesta, joka oli osa luontoa, suhtautui siihen lämmöllä, ei hallinnan kautta. Erityisesti kissat, porot ja lampaat tuntuvat olleen Kaisalle rakkaita. Porot ja lampaat olivat osa elinkeinoa ja luonollisesti niistä kannattikin pitää hyvää huolta. Kuun metsän Kaisassa juoksentelee myös kissoja siellä sun täällä? Miksi kissoja suosittiin? Tein asiasta pikatutkimuksen ja löysin vain yhden selityksen asiaan. Kissoista tehtiin rukkasia. Saamelaisilla oli kissoille jopa omat hirttopuunsa. Puuta käytettiin, jotta kissojen turkki pysyi tärveltymättömänä käytettäväksi kintaisiin ja lakkeihin. Tasapuolisuuden nimessä - myös koirat hirtettiin, mahdollisesti samasta syystä. Elokuvan nähtyäni minun on kuitenkin vaikea uskoa, että Kaisa olisi viihtynyt noissa hirttopuuhissa.

Katja Gauriloffin elokuvaa rytmittää Kaisan kertoma tarina revontulien synnystä. Siinäkin tarinassa elämä ja kuolema, hyvä ja paha kättelevät toisiaan. Revontulissa kuolleet antavat valoa eläville.

Tässä yhteydessä tekisi mieli etsiä todistuksia Kaisa Gauriloffin ”shamanismista”. Koko sanaa ei mainita kertaakaan elokuvassa. Tuskinpa Kaisa piti itseään ”shamaanina.” Ensinnäkin hän oli harras ortodoksi. Kun hänen Mustolan mökkinsä paloi, suri hän eniten liekkeihin jääneitä ikoneitaan. Varmastikin hän oli panteisti. Jumaluutta hän löysi kaikkialta. Elokuvassa todetaankin että koltille kissat ja porot olivat ”puolijumalia.” Myös Kaisalle luonto puhui koko ajan. Kolttanaisen ja sveitsiläisen kirjailijan keskinäinen luottamus saikin lopullisen vahvistuksensa vasta sen jälkeen kun Kaisan lempiporo Musta alkoi tehdä tuttavuutta Robertin kanssa.

Kaisa ymmärsi eläimien herkkyyden. Elokuvan hienoimpiin kohtauksiin kuuluvatkin Kaisan kohtaamiset eläinten kanssa.  Crotettin mukaan  ”hän näyttelee eläimen roolia vielä paremmin kuin ihmisen roolia. Milloin hän on viekas kettu tai varovainen poro, milloin hauki, joka mädäntyy pian vanhuuttaan.”

Saamelaisista kulttuurivaikuttajista ehkä tunnetuin, Nils-Aslak Valkeapää (1943-2001)  on kuvannut omaa luontosuhdettaan: ”Se merkitsee minulle hyvin paljon. En olisi mitään ilman luontoa. Minulle ihminen on kauempana kuin luonto joten en minä ihmistä niin kovin hyvin edes tunne. Tunnen paremmin luontoon liittyviä asioita.”  

Tähän voisi lisätä: myös ihminenkin on osa luontoa. Valitettavasti vain usein yhtä kaukana (ympäristö)luonnosta kuin omasta (ihmisyys)luonnostaan.

.

Kolttien luontosuhdetta kuvaa heidän tapansa suhtautua puihin. Heille puut olivat eläviä olentoja, jotka oli ensin tainnutettava kirvespohjalla iskien ja sitten vasta kaadettava.

Samalla kun kirjoitan tätä suomalaista tarinaani kuuntelen Ylen elävästä arkistosta Heikki Laitisen 1970-luvulla tekemää ohjelmasarjaa Musiikki kolttayhteisössä.  Juuri 1970-luvulla alkoi kolttakulttuurin renessanssi. Sitä alettiin opettaa Sevettijärven kansakoulussa 1972, ensimmäinen koltankielinen aapinen painettiin 1973. Kirkollisia tekstejäkin on alettu kääntää koltansaameksi.

Laitinen haastattelema kolttamies epäili tosin jo 70-luvulla, että heidän kulttturinsa tulee sulautumaan yleissaamelaisuuten ja suomalaisuuteen. Onneksi kolttien kulttuuria lähdettiin viime hetkellä pelastamaan.Tuo pelastustyö jatkuu toki vielä pitkään.

Heikki Laitinen on ohjelmissaan rinnastanut leuddit mieluummin karjalaiseen runonlauluun ja itkuvirsiin kuin esimerkiksi pohjoissaamelaisiin joikuihin. Illanistujaisissa lauletut leuddit saattoivat kestää jopa puoli tuntia. Monet Sevettijärvellä 1960- ja 1970-luvuilla äänitetyt leuddit kertovat Petsamon kolttien sota-ajan kokemuksista ja evakkotaipaleesta. Ne ovat myös muistoja vanhojen talvikylien tarinailtamista; leuddeja laulettiin, katrilleja tansittiin, lapsilla oli leikkinsä.

Kansallisarkisto isännöi maanantaina 6.2. seminaaria, jossa annettiin ääni myös muille vähemmistökulttuureille. Hätä onkin yhteinen.Miten Inkerinmaalta Suomeen muuttaneet pystyvät säilyttämään kansallisen identiteettinsä? Miten me suhtaudumme syyrialaisiin, jotka ovat joutuneet jättämään kotinsa?

Koltilla ei ole enää talvikyliään, mutta Inarinjärven rantakylissä voi vielä ainakin jonkin aikaa kuulla elävää kolttasaamea. Kolttalaki mahdollistaa vielä perinteisten elinkeinojen harjoittamisen. Näätämöjoella kalastetaan yhä lohta. Lapin matkallani sain todeta senkin, että ainakin Sevettijärvellä porotalouskin on tärkeä elinkeino.

Myös saamelaisten musiikkiperinne elää. Kun Saamen lippua nostettiin kansallispäivänä salkoon joikasi Hilda Länsman uskomattoman kaunniilla äänellään. Kanallisarkistossa hän kertoi laulavansa samoja joikuja kuin mummonsakin. Hallituskadulla musiikki oli tosin peittyä rakennustyömaan ja liikenteen ääniin. Toivotaan että etninen ahdasmielisyys ei tee samaa saamelaisten rikkaalle kulttuuriperinnölle.

Katja Gauriloffin elokuva Kuun kansan Kaisa. Katso http://areena.yle.fi/1-2731009