keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Arndt Pekurinen - Suomalaisia tarinoita 8.














Kansilehti Erno Paasilinnan teoksesta Rohkeus (1998). Pekurisesta ei ole säilynyt monta kuvaa. Kansilehdessä on yksi niistä.  

Kahdeksas suomalainen tarinani on matka suomalaisen pimeyden ytimeen. Marraskuun 5. päivä 1941 tullaan historiankirjoituksessa muistamaan Arndt Pekurisen teloituspäivänä. Mitä muuta jatkosodassamme tuona päivänä tapahtui, saattaa olla merkityksellistä suomalaisen sotahistorian näkökulmasta, mutta suomalaisen  moraalihistorian ja ihmisyyden näkökulmasta muutama piinallinen tunti Uhtuan Valkeajärvellä kantaa suurempia merkityksiä.

Olisi rauhoittavaa olla ajattelematta ikäviä asioita. Olisi terapeuttista nähdä historiakin puhdistettuna kaikesta siitä pahasta mitä ihminen on saanut aikaiseksi. Valta ja väkivalta ovat sanoina hyvin lähellä toisiaan, sitä ne ovat myös sisällöllisesti. Vallankäytön historia on usein myös väkivallan historiaa.

Satavuotiaan Suomen historia ei ole mikään prinsessasatu. Historian opettajana olen joutunut monta kertaa pyörittelemään mielessäni ”voiko tätäkään asiaa kertoa...”. Totuuden kertominen on usein piinallinen kokemus. Suomen kansalaisena tätä ei haluaisi kertoa, mutta ihmisenä minulla on siihen velvollisuus.

Suomen historiassa on päästy viidenteen marraskuuta 1941. Jatkosotaa oli käyty jo jonkin aikaa. Viipuri oli jo vallattu ja lähestyttiin Petroskoita. Vienan korvessa rintamalinjat ovat pysähtyneet Uhtualle. Pakkasta on Uhtualla 13 astetta, taivas on pilvessä. Uhtuan Valkeajärvelle asettunutta 3. divisioonan 11.prikaattia komentaa everstiluutnatti Matti Raninen.

36-vuotiaan helsinkiläisen kuorma-autonkuljettaja Arnd Pekurisen (29.8. 1905 - 5.11. 1941)  elämän viimeinen päivä on menossa.

Nuoruusvuosistaan lähtien Arndt Pekurinen oli tullut suomalaisen vankilajärjestelmän tuttavaksi. Hänen rikoksensa oli aseistakieltäytyminen. Vuodesta 1929 hän oli ollut sanomalehtien palstoilla. Hän kuuluu niihin harvoihin suomalaisiin, joka on antanut nimensä lakiin. Vuoden 1931 siviilipaveluslakia on yleisesti kutsuttu Lex Pekuriseksi.

Sodan aikana siviilipalveluslakiin ei kuitenkaan voinut vedota. Tämä tehtiin hyvin selväksi Pekuriselle, jolla oli tapana vastata sodanpuolustajille, Jonathan Swiftiä lainaten: ”Jos ihmislihaa syötäisiin, voisin astua palvelukseen.”

Pekurinen argumentoi: ” Jos sota on julistettu laittomaksi, kuinka voitaisiin katsoa lainvastaiseksi toiminnaksi sitä, että kieltäytyy palvelemasta sotalaitosta.”  Uhtualla 5.11. 1941 tämänkaltainen curriculum vitae ja arvomaailma ei ollut mahdollinen, varsinkin jos halusi säilyttää henkensä. Suomen taisteleva armeija katsoi tarvitsevansa sotureita, ei aseistakieltäytyjiä. Se tarvitsi myös varoittavan esimerkin.

Pekurinen on pukeutunut nahkatakkiin. Päässä on autoilijan lakki. Sotilaspastori Veikko Kontio ihmettelee mitä siviilimies tekee etulinjassa. Kontio kysyy, onko Pekurinen kieltäytynyt aseista uskonnollisista syistä. Hän vastaa, että ei, vaikka onkin lukenut Raamatun moneen kertaan, vaikka ei kuulukaan kirkkoon. Hän ei ole ateisti, eikä myöskään  kommunisti.

Pekurinen ja Kontio käyvät lyhyen keskustelun sodasta ja rauhasta maailmanhistoriassa. Kun yliopiston käynyt pastori ei usko, että joskus olisi ollut sodattomia aikoja, saa hän kuulla kansakoulunkäyneeltä mieheltä, että kyllä niitä on ollut. Esimerkikseen hän ottaa inkakulttuurin. Sotilaspastori saa kuulla senkin, että Raamattu ei hyväksy sotaa.

Korsussa upseerit keskustelevat käsiraudoissa rintamalle tuodusta Pekurisesta. Päämajasta ovat tulleet ohjeetkin...

Joukko-osaston asiakirjat kertovat:

20,00:

Näkyväisyys 50 km
Jäätilanne: entinen
3.D:n valvontaupseeri, luutn. K. Ilovaara ilmoitti:
Tunnettu pasifisti, työvelvollinen Arndt Juho Pekurinen kieltäytyi tänään jyrkästi ottamasta sotilaspukua ja asetta kokoontuneen joukon läsnäollessa ja vihollisen läheisyydessä sanoen, että hänet saadaan kantaa linjaan ja vastaten muutenkin hyvin ivallisesti komppanian päällikön kysymyksiin. Komppanian päällikön uudistettua käskynsä P. jälleen kieltäytyi, jonka jälkeen kapt. P.V. ampui hänet.

Päämajan määräyksestä työvelvollinen Pekurinen oli lähetetty yksikköön 5393 (III  AK.n täydennyskeskus) ja sijoitettavaksi taistelujoukkoihin tiukan valvonnan alaiseksi. P. sijoitettiin 1/Jr 11: aan kiväärimieheksi pataljoonan komentajan määräämään yksikköön.

Asiakirja ei kerro kuitenkaan koko totuutta.

Arndt Pekurinen oli tuotu keskelle taisteluja. Komppanian miehet huomaavat että Vienan Karjalan korpiin on saapunut hiljainen mies. Mutta myös pelkäämätön. Vihollisten kraanaattitulituskaan ei häiritse  hänen mielenrauhaansa. Stoalaisella tyyneydellä hän on valmis vastaanottamaan kohtalonsa.

Komppanian teltoilla Pekuriselle tarjotaan korviketta, kuivaa muonaa ja tupakkaa.  Pekurisen viimeinen ehtoollinen.

Armeijassa on tapana noudattaa käskyjä. Vihollisen kanssa pitäisi taistellakin, mutta nahkatakkinen siviilimies puhuu vain inkoista ja kieltäytyy yhteistoiminnasta. Pekurinen toteaa että turhaan hänet on tänne tuotu tapettavaksi, kun se olisi voitu tehdä Helsingissäkin.

Kapteeni Valkosella ei ole aikaa filosofisiin keskusteluihin.

-    Kyllä minä teistä vielä hyvän miehen teen Arndt Pekurinen. Ottakaa kivääri, lumipuku ja leipälaukku!

Pekurinen vastaa kapteenille että hän ei tarvitse niitä; asemiin hänet saa vain kantamalla. Vakaumustaan vastaan hän ei tule toimimaan. Sotilaaksi hän ei halua. Tämän tietävät jo komppanian sotilaat, joiden kanssa Pekurinen oli ehtinyt keskustella periaatteistaan.

Kersantti Joonas Kivelä,  25-vuotias himankalainen työnjohtaja saa käskyn ampua Pekurinen. Kivelä kieltäytyy. Samasta tehtävästä kieltäytyy myös Saloisista kotoisin oleva 23- vuotias merimies Kaarlo Kinnunen. Vasta kolmas mies, 21-vuotias lestijärveläinen kirvesmies, korpraali Otto Asiainen, suorittaa teloituksen. Luodit lävistävät pään. Arndt Pekurisen ensimmäinen ja viimeinen päivä sodassa on päättynyt.   

Kun ruumis makaa maassa, kapteeni Valkonen tokaisee: ”Tämä oli se kuuluisa Pekurinen.”

Ei ole aikaa hautajaisiin. On  lähdettävä etulinjaan. Ruumis jätetään makaamaan maahan, jossa se jäätyy yön aikana. Ruumiin päälle nostetaan Pekurisen taskussa ollut vankilapassi, josta käy ilmi, että hänet on päästetty ehdonalaiseen vapauteen.

Suomen armeijassa noudatettiin yleensä periaatetta, että ruumiit lähetettiin kotiseuduilleen haudattavaksi. Omaiset saivat suruviestin. Pekurisen kohdalla ei näin toimittu. Ruumis haudattiin teloituspaikan läheisyyteen ilman sen suurempia rituaaleja eikä omaisille ilmoitettu mitään.

Oliko tämäkin päämajan määräys? Miksi myös kirkon edustaja hyväksyi tämän kaiken?

Samaan aikaan Pekurisen perhe, vaimo ja kaksi lasta, odottavat isäänsä kotiin. Oli nimittäin tiedossa, että hän pääsisi ehdonalaiseen Sukevan vankilasta. Turhaan. Alexandra Pekurinen ei enää saanut nähdä miestään elävänä.

Puolison kysymyksiin miehensä olinpaikasta ei vastata. Kenttäpostiosoitteenkin hän saa tietää vasta viisi päivää teloituksen jälkeen. Virallinen ilmoitus kuolemasta saa leski odottaa yli kuukauden. Kaiken lisäksi  Alexandralle oli valehdeltu, että hänen miehensä oli kuollut taistelussa.
Arndt Pekurisen kuolinilmoitus julkaistiin  Helsingin Sanomissa jo ennen virallista tietoa kuolemasta 22.11.1941.

Kuolinilmoitukseen Alexandra oli laitannut omasta puolestaan tekstin ”autuaita ovat rauhantekijät”. Tytär Säde hyvästelee isänsä:  ”Hyvää yötä, rakas isä.”

Tapaus Pekurinen oli ilmeisen kiusallinen sekä valtiolle että kirkolle. Vasta kantelu eduskunnan oikeusasiamiehelle tepsi, ja omaiset pääsivät tunnistamaan ja hautaamaan vainajan. Kun arkun kansi avattiin paljastui karu totuus: kiväärinlaukaus oli iskenyt korvan pään sisään, nenässä ja leuassa oli ruhjeita, huulet olivat rikki.

Pekurinen laskettiin Malmin hautausmaan multiin 8.2.1942. Tilaisuutta oli lähetetty valvomaan kolme valtiollisen poliisin etsivää ja kaksi konstaapelia.

Mustalaislähetyksen pastori Jokipii totesi siunauspuheessaan, ettei Pekurista pidä katsoa vain suppeasta isänmaallisuuden näkökulmasta, sillä hän ajatteli koko ihmiskunnan parasta.

– Hän ei ollut epäisänmaallinen eikä kapinoitsija, joksi hänet ehkä jotkut ovat leimanneet. Hänen työnsä oli kansakunnan parasta tarkoittavaa.

Leskeneläkettä Alexandra Pekuriselle ei myönnetty. Kansanedustaja  K.H. Wiik sai aikaiseksi v. 1945 teloituksen tutkinnan, mutta siitä ei seurannut sen kummempaa. Pekurisen teloittajien ei tarvinnut vastata teoistaan.

Majuriksi korotetun Pentti Valkosen kohdalla syytteen nostaminen olisikin 1945 ollut jo liian myöhäistä.

Heikki Suoniemi kertoo Kansa taisteli-lehden artikkelissan Valkosen viimeisestä taistelusta:

Tornio 6.10. 1944
”Sitten kiiri kaikkia järkyttävä tieto mies mieheltä: jossakin maantien suunnassa. - Valkonen kaatunut... komentaja kaatunut... - Majuri kaatunut... toistelivat miehet kauhistuneina ja unohtivat hetkeksi koko taistelun. Tuskin kolmesataa vuotta sitten Lützenin taistelukentällä kiirinyt huuto "Kustaa Aadolf on kaatunut" vaikutti suomalaisiin hakkapeliittoihin sen järkyttävämmin kuin nyt tämä tieto. Suosittu ja urhea komentaja oli kaatunut... Kerrottiin, että majuri oli kaatunut ampuessaan pst-tykillä päälle käyviä saksalaispanssareita, kun tykin oma miehistö oli hakeutunut suojaan kranaattitulen tuoksi. Myöhemmin kerrottiin toisenlainenkin versio: tykin ampujia ei enää ollut, vaan he olivat kaatuneet. Iltaan mennessä saksalaisten hyökkäys oli pysähtynyt - ei siksi, että he olisivat nähneet hyökkäyksen kannattamattomuuden,  vaan siksi, että hyökkääjiä ei enää ollut. Ne yksinkertaisesti loppuivat. Sitä emme silloin tienneet, sillä kun päivä painui mailleen taistelukentällä, meitä vietiin taas muualle. Rykmentin komentaja eversti Wolf Halsti, joka kävi taistelupaikalla pimenevässä illassa, kuvaa sitä myöhemmin näin: "Saksalaisten hyökkäys oli vienyt heistä etummaiset aivan tukilinjan harjanteille. Siihen he olivat kaatuneet kasvot meihin päin. Ruumiita oli pelloilla, ojissa, kivien ja kantojen takana, kaikissa asennoissa. Siihen he olivat kaatuneet ryhmä ryhmältä, joukkue joukkueelta ja komppania komppanialta. Koko hyökkäysryhmitys oli luettavissa tuosta kuolleitten joukosta. Täällä oli taisteltu elämästä ja kuolema oli jäänyt voittajaksi, jonka vallasta vain yksinäiset askeleeni ja unohdettujen haavoittuneiden huudot kilvoittelivat."

Kuoltuaan majuri Pentti Valkonen sai sotilaallisista ansioistaan Mannerheimin ristin. Hänestä tuli Mannerheim ristin ritari numero 156.

Valkosesta tehdyssä wikipedia-artikkelissa kerrotaan historia niin kuin se on. Valkosen sotilasura selostetaan, mutta myös hänen osuutensa Pekurisen teloituksessa. Pohjan prikaatin killan sivuilla mainitaan vain sotilasuraan liittyvät asiat.

Miksi näin on? Matti Vehniäisen tv- ohjelma vuodelta 1980 Kell' onni on: Tottelemattomat, antaa valoa tähän kysymykseen:

Everstiluutnantti Erkki Silvo: ”Tämä käsite tottelevaisuus on puolustusvoimissa varsin selvä. Siellä ei hyväksytä tottelemattomuutta. Esimiehen käsky ja sen noudattaminen on ehdoton. Tietyllä tavalla ehdoton. ”

Haastattelija kysyy Sivolta: ”Mutta jos henkilö näkee, että käsky on esimerkiksi ehdottomasti väärin. Niin täytyykö hänen kuitenkin totella.”

Silvo: ”Sotaväen rikoslaissa on yksi poikkeus: Jos käskynalainen tietää, että käsky on vastoin lakia, niin silloin hänen velvollisuutensa ja oikeutensa on siitä ilmoittaa. Jos hän tekee tämän  lainvastaisen teon, hän on itse vastuussa siitä.”

Haastattelija: ”Koskettaako tämä myös moraalista vastuuta?”

Silvo: ”Ei, sellaista tulkinnanvaraa ei voi antaa. Sillä se johtaisi tietyllä tavalla hallitsemattomaan tilanteeseen, jos otettaisiin nämä moraalikysymykset joka paikassa huomioon.”

Jatkosodassa komppanianpäällikkönä toiminut kapteeni Eino S. Repo joutui punnitsemaan samaa kysymystä (siis sotaa ja moraalia) kuin kapteeni Pentti Valkonen ja everstiluutnatti Silvo. Myöhemmin”reporadiostaan” tunnetuksi tullut Repo piti komppaniassaan mielellään ”omantunnonarkoja” miehiä. Repo sai kuitenkin perääntymisvaiheen aikana 1944 pataljoonansa komentajalta käskyn antaa aseet näille miehille.

Repo muisteli v. 2000: ”Käsky kohdistui niihin, jotka uskonnollisista syistä tai muista, yleensä uskonnollisista syistä, eivät halunneet ottaa asetta. Heidät piti pakottaa ottamaan ase kuolemanrangaistuksen uhalla”.

”Mulla oli kolme kappaletta niitä (T.T: siis uskonnollisista syistä aseistakieltäytyjiä). Mulle ilmoitettiin että nämä piti pakottaa ottamaan ase. Minä ilmoitin takaisin pataljoonan komentajalle se on joutavaa, en mä aio toteuttaa tommosta käskyä. Hän käski mun ottaa yhteyttä prikaatiin. Siellä oli majuri, tiedustelupseeri, joka hoiti tätä asiaa jostain syystä. ”

Prikaatin majurille Repo ilmoittaa kantansa: ”En aio tehdä yhtään mitään.”

Majuri vastaa siihen: ” Käsky on käsky, ellette huomenna kello kahteentoista mennessä, ole hoitanut tätä asiaa, niin teidät ammutaan .... Teidän on siis siihen mennessä ammuttava nämä miehet tai saatava heidät ottamaan ase.”

Repo vastaa majurille: ”Parempi tulla hoitamaan tämä asia nyt. Mitä tässä enää odottaa.”

Kapteenin  ja majurin näkemyseroja ei puitu kuitenkaan koskaan sotaoikeudessa, puhumattakaan majurin uhkaamasta pikatuomiosta. Majuri kuoli kranaattikeskityksen uhrina ennen kuin asiaa ehdittiin viedä minnekään. Dokumentti Eino S. Revon jatkosota pääsi julkisuuteen vasta Revon kuoltua. Asia oli varmasti herkkä Revolle. Ylipäänsä hän ei puhunut mielellään sodasta.

Revon esimerkki kertoo siitä, että myös sodassa  moraalikysymyksillä oli ja on merkitystä. Pekurisen teloitus osoittaa kuitenkin, että jo lähtökohtaisesti sota ei ole paras mahdollinen paikka ratkoa arvokonflikteja. Usein upseerit toimivat ”pienimmän riesan”-periaatteen mukaan. Taistelussa pärjääminen, vihollisosastojen mahdollisimman nopea kukistaminen, ajaa ohi kaiken muun. Valkosella oli Uhtualla kiire etulinjaan tappelemaan vihollisen kanssa. Ei hän lähtenyt diskuteeraamaan sotaan ja rauhaan liittyvistä filosofista kysymyksistä.

Valkosen sankarikuolema Torniossa ja Pekurisen kuolema rauhanmarttyyrinä Uhtualla, muistuttavat kuitenkin oudolla tavalla toisiaan. Kaksi rohkeaa miestä. Kaksi periaatteen miestä. Kyse ei ollut omasta edusta, vaan jostain suuremmasta. Pekurinen olisi selvinnyt hengissä, jos olisi vaikka vain näön vuoksi kävellyt etulinjaan. Valkonen olisi selvinnyt hengissä pakenemalla toivottomaksi osoittautuneesta taistelusta. He valitsivat toisin.

Kun laaditaan muistopuheita, aloitetaan yleensä alusta. Minä olen aloittanut lopusta. Marraskuun 5. 1941 Uhtuan Valkeajärvellä kertoo jo lähes kaiken oleellisen Arndt Pekurisesta. Nuo Pekurisen elämän viimeiset tunnit kertovat rohkeasta miehestä, jota maailmapolitiikan suhdanteet eivät heitelleet. Hän uhrasi mieluummin itsensä kuin periaatteensa.

Arndt Pekurinen syntyi seitsenlapsiseen torppariperheeseen Juvan pitäjässä 1905. Koulussa hän menestyi hyvin, mutta köyhän perheen poika ei voinut ajatellakaan oppikoulua.

Sodan helvettiin hän tutustui ensimmäisen kerran kansalaissodassa. Mahdollisesti jo tämä ensikosketus sai hänet valitsemaan pasifismin. Myös Arvid Järnefeltin ja Leo Tolstoin teokset vaikuttivat nuoren miehen arvoihin. Lukemista hän harrasti läpi koko elämänsä ja suoritti vapaa-ajallaan opintoja Helsingin työväenopistossa. Hän liittyi Sosialidemoraattiseen puolueeseen, raittiusyhdistys Rientoon ja kuljetustyöläisten ammattiosastoon.

Nykyisissä yhteiskuntaopin kirjoissa Pekurisen kaltaisia ihmisiä pidetään suorastaan esikuvallisina kansalaisina. Ilman heitä ei olisi kansalaisyhteiskuntaa. Demokratia ei toimisi.
Poikkean hetkeksi omaan henkilöhistoriaani. Tolstoi merkitsi paljon myös tämän tarinan kirjoittajalle, 1970-luvun Ilomantsissa. Vesiväreillä maalaamani kuva Tolstoista koristi silloin peräkamarin seinää Putkelan Turpeilassa. Järnefeltiin tutustuin vasta myöhemmin, jo armeijan käyneenä miehenä.

Tähän yhtäläisyydet elämän poluissamme sitten loppuvatkin. Minä sain käydä oppikoulua ja jatkaa yliopistoon. Arndt Pekurinen jätti Juvan ja lähti veljensä kanssa Kotkaan, jossa hän teki töitä 1922–1927 satamatyöläisenä ja laivanapumiehenä. Vuonna 1927 hän muutti Helsinkiin, jossa oli seuraavat 12 vuotta autonkuljettajana ja sekatyömiehenä. Puolustusvoimien kortistossa hänen ammatikseen oli myöhemmin merkitty kuorma-auton apumies. Kesäisin Pekurinen toimi myös talonmiehenä.

Pekurisen pasifismi oli absoluuttista: hän ei hyväksynyt minkäänlaista väkivaltaa ja kieltäytyi kaikesta armeijaa hyödyttävästä työstä, mutta oli valmis palvelemaan jossakin muussa valtion osoittamassa työssä. Helsinkiin muutettuaan liittyi hän Felix Iversenin johtamaan Suomen Rauhanliittoon. Toinen merkittävä suomalainen pasifisti, johon hän tutustui, oli Suomen Antimilitaristisen liiton perustaja Aarne Selinheimo. Pekurisesta tuli myöhemmin Antimilitaristisen liiton puheenjohtaja. Suomen antimilitaristinen liito ajoi Rauhanliittoa radikaalimpaa pasifistista linjaa, ei pelkästään siviilipalveluksen mahdollistamista, vaan asevelvollisuuden lakkauttamista.

Pekurisen radikalisoituminen sai myös Etsivän keskuspoliisin liikkeelle 1929. Pekurinen oli onnistunut pakoilemaan kutsuntoja vuodesta 1924, mutta nyt päätettiin laittaa stoppi miehen edustamalle radikaalille pasifismille.

Vuoden 1922 asevelvollisuuslain mukaan siviilipalvelus sallittiin vain uskonnollisista syistä aseista kieltäytyjille. Eettiset ja yhteiskunnalliset syyt eivät kelvanneet. Pekurinen olisi päässyt helpommalla, jos  hän olisi  vedonnut uskonnollisiin syihin.

Vuodesta 1929 alkoikin Pekurisen Via Dolorosa. Ensiksi Santahaminassa, myöhemmin Ilmajoella, Pelsossa, Sukevalla ja Katajanokalla... ja  lopulta hänen golgatansa Vienan Karjalassa.

Aktiivisimmin Pekurisen puolesta kampanjoi Aarne Selinheimo. Hän sai kampanjansa taakse muiden muassa Albert Einsteinin, Henri Barbussen, Romain Rollandin ja H G Wellsin. He edustivat eurooppalaista älymystöä: kaksi heistä, Einstein ja Roland, olivat nobelisteja. Lehdistössä hän sai tukea Suomen Sosiaalidemokraatilta. Porvarillinen lehdistö ei Pekurisen valintoja juuri arvostanut.

Pekurisen kohtelu sai jopa tragikoomisia piirteitä. Lapualaisjoukko onnistui pahimpana kyyditysvuonna 1930 muiluttamaan hänet Etelä-Pohjanmaalla. Pekurista oltiin siirtämässä Ilmajoen vankilasta Suomenlinnaan, kun hän joutui lapualaisten käsiin.

Lapualaiset olivat hyvin perillä Pekurisen liikkeistä, kiitos Ilmajoen vankilan vartiopäällikön. Jo ennen Tuomikylän asemaa otettiin hänet kyytiin ja vietiin syrjäiselle ladolle. Siellä hänen päälleen yritettiin sovittaa sotilaspukua, mutta huonolla menestyksellä. Lopulta Pekurinen menetti tajuntansa. Kun hän palasi tajuihinsa, tehostettiin vaatimuksia varoituslaukauksilla. Lopulta rääkätyn miehen oli annettava periksi. Outoa huumorintajua osoitti sekin, että kidutetusta miehestä otetttin vielä valokuva ladon seinustalla kivääri kädessä. 

Tämä lapualaisooppera, jota ei pidä sotkea Arvo Salon ja Kaj Chydeniuksen 60-lukulaiseen versioon, päättyi viimeiseen näytökseen Seinäjoen asemalla. Pekurisesta tehtiin eräänlainen variksenpelätti työntämällä seiväs takinhihoista läpi. Kaulaan laitettiin vielä plakaatit: ”Pekurinen sotaisena” ja ”Antimilitaristisen liiton ilmaiset naamiohuvit.” Koko koreuden kruunasi vielä plakaattiin piirretty Stalinin kuva. Paikalle eksynyt poliisi vapautti Pekurisen lapualaisista lavasteista ja hänen matkansa kohti Suomenlinnaa saattoi jatkua.

Asiaan palasi Iltalehti, joka julkaisi Pekurisen allekirjoittaman paperin. Sen hän oli, näkemättä edes sisältöä, joutunut eteläpohjalaisessa ladossa allekirjoittamaan. Paperissa luki mm: ”Lupaus - Minä Arndt Pekurinen lupaan kunniani ja omantuntoni rippeiden kautta suorittaa asevelvollisuuteni niin kuin jokaisen isänmaataan rakastavan Suomen kansalaisen tulee se suorittaa.”

Syylliset pääsivät vain ehdollisilla tuomioilla. Tuomiosta päätti lapualaisia tukenut varatuomari.

Toisaalta muilutettiinhan myös presidentti Ståhlberg puolisoineen samana vuonna kun Pekurista rääkättiin. Sota-arkistotutkimuksissani löysin viittauksen siihen, että Pohjois-Karjalan äärimmäisyysmiehet olisivat halunneet vaientaa lopullisesti tasavaltamme ensimmäisen presidentin. Kyyyditys Helsingistä Joensuuhun ei kaikille riittänyt. Jos edistykselliselle porvarille suunniteltiin ”lopullista ratkaisua”, niin mitä sitten ”vasemmistoradikaalit” saattoivat odottaa. Armeijaa arvostellut Pentti Haanpää joutui julkaisukieltoon. Eikä hän ollut ainoa hyllytetty. 1930-luku ei ollut moniarvoisuuden aikaa. Mäntsälän kapinan ”epäonnistuminen” 1932 hillitsi joitakin äärimmäisyysmiehiä, mutta ei kaikkia.

Näin Pekurinen argumentoi oman vakaumuksensa puolesta sota-oikeudessa.

”[–] Olen tutustunut monien sotilasasiantuntijoiden esittämiin kuvauksiin tulevaisuuden sodankäynnistä lentohyökkäyksineen, myrkkykaasuineen sekä palo- ja räjähdyspommeineen, joissa sotilaiden on tuhottava ns. ’vihollisen’ kaupunkeja ja keskuksia, niiden siviiliväestö, suojattomat vanhukset, naiset lapset ja sairaat. Tällaiseen sodankäyntiin ja sen tukemiseen muodossa taikka toisessa ei mielestäni ihminen voi osallistua. [–] Olen kyllä valmis palvelemaan isänmaatani hyödyllisellä työllä, jos saan suorittaa sitä sotalaitoksesta erillään olevana siviilityönä. [–]”

Vaatimuksiaan Pekurinen oli tehostanut myös nälkälakolla, joka armeijan kielellä merkitsi vain ”niskurointia.” Todennäköisesti suurin merkitys oli kuitenkin kansainvälisellä painostuksella, mikä muistuttaa kesän 1918 tilannetta Suomessa. Kun punavankeja alkoi keskitysleireissä kuolla tuhansittain nälkään ja tauteihin, herätti se huomiota naapurimaiden lehdistössä. Suomalaiset ovat tunnetusti herkkiä siitä mitä heistä ulkomailla ajatellaan. Suomi-brändin pitää olla kunnossa.

Eurooppalaisen älymystön, Pekurisen, Iversenin ja Selinhemon sinnikkyys palkittiin. Vuoden 1930 valtiopäivillä ehdotettiin asevelvollisuuslain muuttamista siten, että siviilipalvelus tulisi mahdolliseksi myös eettisistä syistä ja että palvelusta ei tarvitsisi suorittaa armeijan alaisuudessa. Lakialoitteen yhteydessä viitattiin Pekurisen kohteluun. Eduskunta hyväksyi lain yksimielisesti 14.4.1931. Laki olisi voimassa kuitenkin vain rauhan aikana.

Kun Pekurinen laskettiin ehdonalaiseen tammikuussa 1932, hän oli istunut yli kaksi vuotta kaltereiden takana.

Arndt Pekurinen meni naimisiin 1934 turkisompelija Aleksandra Havian kanssa.Tytär Säde syntyi jo ennen avioliittoa v. 1933, Juhani  syntyi 1939. Poika tuskin ehti nähdä isäänsä.

Vuonna 1934 Pekurinen ja Selinheimo perustivat Sodanvastustajain liiton. Suomalainen rauhanliike joutui kuitenkin toimimaan ympäristössä, jossa asevelvollisuuteen perustuvaa armeijaa pidettiin itsestäänselvyytenä. Itäiseen naapurimaahan ei juuri luotettu, mikä varmasti selittää suuren osa militaristisesta hengestä. Suomi oli varsin tuore itsenäinen valtio. 1937 päästiin juhlimaan vasta 20 vuotiasta Suomea. Kansallisen identiteetin tueksi tarvittiin fyysisen maanpuolustuksen lisäksi myös ”henkistä maanpuolustusta.”  Pyhästä asiasta ei haluttu käydä edes keskustelua. Aseistakieltäytyjät koettiin isänmaan pettureiksi. Militarismia tukivat myös läheiset suhteet Saksaan. Kun Felix Iversenin Rauhaa kohti-lehti julkaisi kriittisen artikkelin Hitleristä, määrättiin Iversenille 5000 markan sakot.

Toinen maailmansota muutti kaiken Pekurisen elämässä. Talvisodan sytyttyä Pekurinen ilmoitti olevansa valmis mihin tahansa siviilityöhön, mutta kaikesta työpalvelusta armeijan hyväksi hän kuitenkin  kieltäytyi.
Siviilipalveluslakiin ei voinut kuitenkaan vedota sodan aikana. Talvisodan puhjettua Pekurinen kutsuttiin taas aseisiin ja hän sai kieltäydyttyään yli kahden vuoden vankeustuomion, josta anoi turhaan armahdusta.
Vankiloissa moitteettomasti käyttäytynyt Pekurinen anoi maaliskuussa 1941 armahdusta presidentti Risto Rytiltä. Sitä hän ei saanut. Kun Pekurinen oli istunut tuomiostaan kaksi kolmasosaa lokakuussa 1941, hänen ehdonalaishakemuksensa kuitenkin hyväksyttiin.  Siitä huolimatta hänet määrättiin asepalveluun. Lopulta Pekurinen vietiin kahleissa rintamalle, jossa hänet teloitettiin.

Arndt Pekurisen ”suomalainen tarina” kuitenkin jatkui.  Malmin hautausmaalla Helsingissä paljastettiin 1977 Pekurisen muistokivi.

Kirjailija Erno Paasilinna kirjoitti Pekurisen elämänkerran v. 1998. Teoksen nimenä on Rohkeus ja sitähän Pekurisella oli. Seppo Parkkinen Sodankieltäjä-näytelmä sai ensi-iltansa Espoon kaupunginteatterissa vuonna 2002. Avain (nykyään Asa), alias Matti Salo, julkaisi vuonna 2001 Punainen tiili - albumillaan kappaleen Ruokaa, ei aseita.

(tässä on pari otantaa kappaleesta)

Arndt Pekurinen on vaa nimi, siis se on pelkkää arvostus, aatteiden puolesta elämistä
Lapuan liike muilutti, veti turpaan sitä jätkää
Lapuan liikeäijät ei sanonu mitää, ei tehny mitää
Pekurinen istu linnast linnaa, loppujen lopuks ne natsit telotti sen, vaan aatteiden puolesta

A. Pekurinen elät ikuisesti, aatteen puolest tapettiin kylmäverisesti
Me tarvitaan ruokaa, ei aseita, tarvitaan ruokaa, ei aseita
A. Pekurinen elät ikuisesti, aatteen puolest tapettiin kylmäverisesti
Me tarvitaan ruokaa, ei aseita, tarvitaan ruokaa, ei aseita
A. Pekurinen elät ikuisesti, aatteen puolest tapettiin kylmäverisesti
Me tarvitaan ruokaa, ei aseita, tarvitaan ruokaa, ei aseita
A. Pekurinen elät ikuisesti, aatteen puolest tapettiin kylmäverisesti
Me tarvitaan ruokaa, ei aseita, tarvitaan ruokaa, ei aseita

Pekurinen sijoittui 54:nneksi Ylen Suurin suomalainen -äänestyksessä 2004. Vuodesta 2005 lähtien Lapinjärvellä sijaitsevassa siviilipalveluskeskuksessa on säännöllisesti esitetty Pekurista käsittelevää luentonäytelmää. Vuonna 2005 Helsingin Pasilassa Rauhanaseman vieressä sijaitseva puisto nimettiin Arndt Pekurisen puistoksi. Kokoomuksen valtuustoryhmä olisi tosin halunnut jättää Pekurisen nimen pois puiston nimestä ja RKP:n ryhmä ehdotti puiston nimeksi Siviilipalveluspuistoa (Civiltjänstparken).

1.5. 2013 päivättiin kansalaisaloite, jossa Arndt Pekurisen teloituspäivää ehdotettiin viralliseksi liputuspäiväksi.

Aseistakieltäytyjäliitto järjestää vuosittain muistokäyntejä haudalle. Myös itse olen käynyt hänen haudallaan. Pekurisen hautakiveen on kirjoitettu: ”Elit rauhalle. Siksi sinut ammuttiin. Sä elät vieläkin.”

Ville Kivimäen mukaan Pekurinen edusti monessa suhteessa mallikansalaista. ”Työteliäänä, raittiina ja tunnollisena perheenisänä, joka piti kiinni periaatteistaan horjumatta, hän oli itse asiassa aikansa ihannemies, jollaisia koululaitos ja isänmaalliset kansalaisjärjestöt halusivat kasvattaa.” Pekurisen ongelmana sattui vain olemaan väärä periaate.

Uhtuan marraskuussa, 13 asteen pakkasessa, kun oli kiire jatkaa jatkosotaa, ei ollut aikaa näille pohdinnoille.

Jos minulla olisi mahdollisuus Danten tavoin tehdä retki Helvettin, sen suomalaiseen versioon, voisin ottaa matkaoppaakseni Pekurisen. Danten opas Vergilius tuskin lähtisikään näin pohjoiseen.

Mitä suomalaisen Helvetin nähtävyyksiä Pekurinen mahdollisesti esittelisi minulle? Hänelle riittäisi paljon näytettävää jo omien kokemustensa pohjalta. Pekurisen kohtalon jakoivat muutkin sotiemme aikana. Kuinka paljon suomalaisia aseistakieltäytyjiä ammuttiin, on vieläkin avoin kysymys historiantutkimuksessa.

Pahuutta on helpoimmin löydettävissä sieltä missä on suurin mahdollisuus käyttää valtaa eikä tarvitse välittää seurauksista. Sieltä missä moraaliset kysymykset edustavat joutavaa idealismia, lapsellista uskoa siihen, että esimerkiksi epäitsekkyydellä olisi jotain merkitystä. Eniten kärsivät ne, joilla ei ole mahdollisuus vaikuttaa asemaansa. Ehkä eniten eläimet, sitten lapset, naiset, köyhät ja erilaisiiin laitoksiin suljetut.


Vierailin joitakin vuosia sitten Tampereen Sosiaalifoorumissa. Siellä kuuntelin suomalaiseen keskitysleiriin joutunutta venäläistä naista. Leiriin joutuessaan hän oli vielä lapsi. Suomalaisten Venäjän Karjalaan perustamilla, venäläisille tarkoitetuilla leireillä,  kuoli varsinkin v. 1942 tuhansia ihmisiä nälkään. Ihminen haluaa kuitenkin selvitä. Niin myös leiritetyt. Helpointa päästä piikkilanka-aidoista läpi oli langanlaihoilla lapsilla. Jos he pääsivät aidan paremmalle puolelle, saattoivat he hyvällä tuurilla löytää hyviä ihmisiä, jotka antoivat heille ruokaa ”kotiin” vietäväksi. Oli hyviä vartijoita, jotka auttoivat leiriläisiä. Mutta oli myös niitä, jotka olivat valmiita tappamaan pieniä lapsia piikkilankoihin. Tässä vain yksi esimerkki suomalaisista helveteistä.

Kannattaa säilyttää suhteellisuudentaju. Suomalaisten helvetit ovat lähes paratiiseja jos niitä vertaa Hitlerin tai Stalinin aikaansaamiin kuolemanleireihin. Inkeriläisten ja juutalaisten kohtalo oli kaikkein karuin. Kokonaiset kansat pyrittiin tuhoamaan.

Montesquieu toteaa: ”Jos tietäisin jonkin asian, joka olisi hyödyksi Euroopalle, mutta ei ihmiskunnalle, katsoisin sen omaksuessani tekeväni rikoksen.” (Montesquieu, Mes pensées). Hän jatkaa toisaalla samasta teemasta: ”Kansalaisen velvollisuus on rikos, jos se saa unohtamaan ihmisen velvollisuudet.” (Montesquieu, Analyse du Traité des devoirs, 1725).

Ihmisenä oleminen ei ole helppoa.

LÄHTEET:

Kalevi Kalemaa: Sankareita vai pelkureita. Suomalaisen aseistakieltäytymisen historia.Tammi 2014


Kel´ onni on. Tottelemattomat. Matti Vehniäisen tv-ohjelma vuodelta 1980.

Ville Kivimäki: Mies, armeija ja vastarinta: Arndt Pekurisen (1905–1941) kohtalo kriittisen mieshistorian valossa. Historiallinen aikakauskirja 3/2004

Olli Koikkalainen, Armeija teloitti kuuluisan aseistakieltäytyjän – Näin Arndt Pekurisen viimeiset tunnit etenivät.  Aamulehti. 4.11. 2016

Erno Paasilinna: Rohkeus: Arndt Pekurisen elämä ja teloitus. Otava, 1998

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2008/02/21/teloitettu-pasifisti-arndt-pekurinen. Sisältää mm. Alexansra Pekurisen haastattelun



Eino S. Revon jatkosota. Arvo Tuomisen tv-dokumentti vuodelta 2013. Revon haastattelut vuodelta 2000.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti