Kaisa Gauriloff - Suomalaisia tarinoita 7.

6. helmikuuta vietettiin saamelaisten kansallispäivää. Nyt on sunnuntai 12.2. Olen viettänyt viikon pohdiskellen saamelaisuutta ja yrittänyt ehkä ymmärtääkin sitä. Jo maanantaina luonnostelin 7. suomalaista tarinaani, jonka päähenkilönä on koltansaamelainen Kaisa Gauriloff (1884-1980).  Saamelaiset ovat Euroopan unionin alueen ainoa alkuperäiskansa. Saamelaisiin on viitattu jo varhaiskeskiaikaisissa lähteissä.  Oma kotipitäjäni Ilomantsi on saanut nimensä saamelaisilta. Janne Saarikiven mukaan Päijänteen nimi on syntynyt ”jossakin tuntemattomassa muinaiskielessä, josta se on saamen kautta lainautunut suomen kieleen.” Esimerkkejä saamelaisten jäljistä nimistöhistoriassamme on paljon ja lisää löytyy koko ajan. Monikulttuurisuus luonnehtii Fennoskandian 10 000 vuotista kulttuurihistoriaa. Saamelaiset ovat asuttaneet aikaisempina vuosituhansina ilmeisesti koko Fennoskandiaa.

Israelilainen kirjailija David Grossmann kertoi pari vuotta sitten tallinnalaiselle yleisölleen kirjoittamisen vaikeudesta. Hän vertasi kirjoittamista siihen kuin joutuisi sodan aikana hoitamaan sukuaan, joka piileksii puutarhan alle kaivetussa piilopaikassa.”Kun syvyydestä on noustu takaisin pinnalle, on alettava kirjoittaa,” muisteli Suvi Ahola Tallinnassa kuulemaansa (HS 7.5. 2015).

Miksi kirjoitan juuri Kaisa Gauriloffista. Vastaus on helppo antaa. Katsoin maanantaina Katja Gauriloffin elokuvan Kuun metsän Kaisa (ensi-ilta Torontossa 2016). Elokuva oli minulle melkoista kulttuuriterapiaa, jossa rooliini oli olla vain kuuntelija, sivustakatsoja. En ole kolttasaamelainen. Suurissa syvyyksissä kuitenkin liikutaan. Palaan Grossmaniin: ” Joka päivä on yksin laskeuduttava syvälle ja vietävä näille läheisille ravintoa. On kuunneltava heitä, juteltava peloista ja rauhoiteltava. On myös kerättävä yöastiat ja tyhjennettävä ne.” 

Saamelaisviikkoni aikana olen muistellut paljon isomummoani Maria (os. Karhapää) Purmosta(1871-1950).  Marian ja Kaisan tarinat ovat yllättävän  samankaltaiset. On kaunis, kulttuurisesti rikas synnyinseutu. Lappi toisaalla ja Karjala toisaalla. Mutta sitten on paljon myös kuolemaa, sotia, menetyksiä.  

Satavuotias monikulttuurinen Suomi saa kiittää monesta asiasta näitä Kaisojaan ja Marioitaan,  isomummojaan, kantaäitejään, jotka kovissa olosuhteissa ovat kasvattaneet lapsensa, taistelleet armotonta luontoa vastaan, joutuneet välillä maailmanpolitiikan jalkoihin. He ovat olleet todellisia kulttuuriperinnön siirtäjiä.

Suurinta osaa heistä ei kansallinen historiankirjoitus muista millään tavalla. Jos joku heistä muistetaan, on kyse onnellisesta sattumasta. Kaisa Gauriloffin tapauksessa onnellinen sattuma on ollut kulttuuritietoinen lapsenlapsenlapsi, joka on säilyttänyt isomummonsa muiston. Kaisan maagiset tarinat, hänen läheinen suhteensa luontoon  ja uskomaton elämänvoimasa ovat,  kiitos Katjan elokuvan, nyt myös osa kansallista (lue: monikulttuurisuuden sävyttämää) muistiamme.

Katja Gauriloffin äiti oli kertonut tyttärelleen ennen elokuvan ensi-iltaa, että hän varmaan itkisi koko elokuvan ajan. Kävikin toisin. Hän nauroi. Ehkä tässä kohtaavatkin kahden kovia kokeneen kansan tarinat;  rajakarjalaiset ja koltat ovat käyneet saman kiirastulen. He nousivat ylös syvyyksistä ja alkoivat elää. Mutta annetaanko kulttuurien elää?

Tuoreeltaan kirjoitin päiväkirjaani  6.2.

” Olen hyvissä ajoin saapunut Porthanian edustalle, Helsingin Hallituskadulle. Lapin puvut jo kielivät mistä on kysymys. Puolen päivän aikaan on tarkoitus nostaa salkoon Saamen lippu.Tasan sata vuotta sitten Norjan Trondheimissa pidettiin ensimmäinen kokous, josta sai alkunsa  Norjan, Ruotsin, Suomen ja Venäjän saamelaisten yhteistyö. Kun lippua nostetaan lauletaan saamen kansallislaulu kolmella kielellä: pohjoissaameksi, koltansaameksi ja inarinsaameksi. Kansallislaulu perustuu Isak Sabban runoon, joka julkaistiin  Saǥai Muittalægje -lehdessä v. 1906. Arne  Sørli sävelsi laulun, joka päättyy pohjoissaameksi: Sámieatnan sámiide!(saamelaisten on Saamen maa). Vahvimmin äänessä on Inarin  ortodoksisen seurakunnan emerituskanttori Erkki Lumisalmi. Hän on yksi niistä noin kolmestasadasta, jotka osaavat puhua kolttasaamea. Yhtä vähiin on käynyt inarinsaamen taitajien joukko. Parhaiten pintansa on pitänyt pohjoissaame, jota puhuu äidinkielenään noin 1500 saamelaista. Tilastot ovat tylyjä: kun vuonna 1962 Suomen saamelaisista puhui saamea ensimmäisenä kielenään noin 75 %, niin 2007 osuus oli enää 26 %. Kuinka moni pystyy kymmenen vuoden päästä laulamaan saamelaisten laulua?

Saamelaiset joutuvat päivästä toiseen kamppailemaan elinkeinojensa puolesta. Muutama vuosi sitten näin Sosiaalifoorumilla dokumentin, jossa kuvattiin porosaamelaisten ja metsurien välisiä kiistoja. Meno oli kuin Villistä lännestä. On mahdollista, että metsureissa on myös saamelaisia, mutta uskallan kyllä olla porosaamelaisten puolella. Metsää riittää hakattavaksi muuallakin Suomessa. Keskustelin viime tapanina Utsjoen Nuorgamissa asuvan pohjoissaamelaisen kanssa. Kun kysyin häneltä onko Nuorgamin kylällä vastaavaa kiistaa, hän saattoi todeta: onneksi Nuorgamissa eivät puut kasva. Mutta jo Inarissa elinkeinot taistelevat kuin metsot von Wrightin taulussa. Mutta ehkä nuorgamilaistenkin kannattaisi olla varuillaan, sillä eduskunnan käsittelyssä on parhaillaan Tenojoen kalastukseen liittyvä lakiesitys, joka saattaa vaikeuttaa saamelaisten ikiaikaista oikeutta kalastaa kotijokensa lohta.

Suomi ei ole vieläkään ratifioinut YK:n työjärjestön  ILO:n yleissopimusta, jolla turvattaisiin alkuperäiskansojen yhdenvertainen kohtelu ja estetettäisiin saamen kielten ja  kulttuurin tuho.”

Päiväkirjani tunnelmat ovat maanantailta. Kuluu muutama päivä ja saamelaisviikkoni saa jatkoa.  Lauantain  Helsingin Sanomista sattuu nimittäin silmiini yleisönosastokirjoitus otsikolla”Saamelaisten oikeudet eivät toteudu Suomessa.”  Utsjoen saamelaisena syntynyt, myöhemmin varatuomariksi lukenut Juha Tapola joutuu kirjoituksessaan toteamaan: ” Julkinen (saamelaisten) pakkosuomalaistaminen loppui vasta 1970-luvulla. Käytännössä se kuitenkin jatkuu edelleen. Valtiolla ei ole haluja saamelaismääritelmän muuttamiseen. Metsähallituslaissa, kaivoslaissa ja vireillä olevassa Tenon kalastussopimuksessa saamelaiskulttuuria ei ole huomioitu asianmukaisesti. Tämä tarkoittaa, että sulauttamispolitiikkaa jatkuu.”

Palaan maanantaihin. Matkalla Porthanian lipunnostopaikalta Kansallisarkiston juhlaseminaariin kiittelen Kansallisarkiston pääjohtaja Jussi Nuortevaa siitä miten Helsingin yliopisto oli huomioinut saamelaispäivän. Olihan Porthanian edustalla juhlapuhujien joukossa myös Helsingin yliopiston edustaja. Annan Jussille lukuvinkin, Eila Pennasen romaanissa Ja ennen sotaa oli nuoruus (ilmestyi 1942) sivutaan autenttisesti sodanaikaisia näkemyksiä ”oikeasta suomalaisuudesta.”Ajan hengen mukaisesti Pennanen kastaa romaaninsa päähenkilön humanistisia aineita (suomea, kansarunoutta ja filosofiaa) opiskelevan Kirstin kansalliseen uskoon. ”Nyt tiesi Kirstikin, mitä varten hän luki, hänen ei tarvinnut kysellä ja ihmetellä: hän oli oppinut tajuamaan itsensä kansankokonaisuuden osana.” Tämä tarkoitti romaanin kontekstissa vihkiytymistä aitosuomalaisuuteen. Suomen kansallisista vähemmistöistä ovat suomenruotsalaiset tuon ”kansankokonaisuuden” paineen parhaiten kestäneet, inarinsaamea ja kolttaa puhuvat heikoiten.

Saamelaisviikkoni aikana olen lueskellut Erno Paasilinnan toimittamaa antologiaa Lapin runot (1979). Yksi antologian runoilijoista on Olaus Sirma (1655-1719), joka on ensimmäinen saamenkielinen runoilija. Sirman runot tekivät suuren vaikutukseen  mm. Longfellowiin, Goetheen ja Runebergiin. Ne tekivät vaikutuksen myös minuun.

Olaus Sirma: Morsianjoiku (osa runosta; ensin saameksi ja sitten suomeksi)

Pastos päivva kiufvresist javra Orrejavra
Jos kosa kirrakeid korngatzim
Ja tiedadzim lomest oinemam jaufre Orrejavra
Man tangast lomest lie Sun lie
Kaida taide muoraid dzim suopadzim
Mak taben sadde sist oddasist
Ja puok taide ovsid dzim karsadzim
mak kuodde roannaid, puuriid roannaid
Kulkked palvaid tim suttetim
Mak kulki vuosta jaure Orrejavra.

Paistakoon päivä kirkkaasti Orajärveen!
Jos kuusten latvoihin kiipeäisin
ja tietäisin saavani nähdä Orajärven,
jonka kanervalaaksossa hän on,
niin kaikki nämä puut minä raivaisin,
jotka tässä kasvavat nykyisin,
ja kaikki nämä oksat karsisin.
jotka kantavat hyviä vihreitä leviä.
Kiitäviä pilviä seurailin,
jotka kulkivat kohti Orajärveä.

Erno Paasilinnan mukaan Morsianjoikua lauloivat Sodankylän nuoret miehet, kun he joutuivat kesät olemaan erossa morsiamistaan.

Kaksi Sirman tallentamista joiuista ilmestyi saamenkielisinä ja latinaksi käännettyinä Johannes Schefferuksen Lapponiassa  (Frankfurt 1673). Runot käännettiin myös saksan, ranskan, englannin ja hollannin kielille.

Sirman äidinkieli oli keminsaame. Nyt kuollut kieli. Pekka Sammallahden mukaan

Sirman joiut edustavat Sodankylän metsäsaamea. "Viimeiset 300 vuotta eriyttivät kieliä toisistaan. Keskusvaltiot kuristivat otetta pohjoisessa ja hallinto puuttui ihmisten elämään. Tuli hallinnollisia rajoja ja perustettiin markkinalaitos. Kirkko keräsi ihmisiä yhteen ja yhtenäisti sen alueen kielen. Samalla naapurikielet loitontuivat toisistaan. Siksi nykyään koltta, inarinsaamelainen ja pohjoissaamelainen puhuvat keskenään suomea."

Savukoskelainen Matti Merivirta on säilyttänyt kuitenkin vielä kosketuksen tähän kuolleeseen kieleen.

"Ukki opetti minulle lapinkieltä ja yhden joiun, jota en ole myöhemmin kuullut. Lapista kehittyi meille yhteinen salakieli, jota perheen naisväki ei ymmärtänyt. Vanha keminlappi oli Savukoskella melkein unohtunut 1800-luvun lopussa ja väki puhui suomea porohommissa. Ukki puhui kemikylän murretta äidinkielenään, jossa oli puolet suomea ja puolet lappia. Poromiesten ammattisanasto on vieläkin tällaista sekakieltä.”  http://www.lappomania.fi/merimatti00.php

Olaus Sirman ja vanhojen savukoskelaisten oma kieli on kadonnut. Odottaako sama kohtalo myös inarinsaamea ja koltansaamea puhuvia?  Kansainvälisen tutkijaryhmän raportin mukaan Suomen olisi viipymättä parannettava saamelaisten oikeuksia ja vaikutusmahdollisuuksia. ILO-sopimukseen on otettava kantaa viimeistään vuoden lopussa. Kaksi vaikeinta kysymystä ovat maanomistus ja ”saamelaisuuden” määrittely.

Kesällä 2013  kiertelin Inarin koltta-alueilla, Nellimissä ja Sevettijärvellä. Ennen Lapin matkaani olin perehtynyt vain pinnallisesti kolttien kulttuuriin. Sevettijärvi lienee niitä viimeisiä paikkoja Suomessa, jossa koltan kieltä saattaa kuulla pääkielenä kylän raitilla. Itse sain nauttia koltankielisestä keskustelusta syödessäni poronkäristystä sevettijärveläisessä baarissa. Oli sentään vielä jotain jäljellä kolttien vanhasta kulttuurista... Norjan puolella kolttasaamea ei enää puhu kukaan.

En ymmärtänyt sanaakaan kielestä, joka on suomen sukulaiskieli. Kieli on avain kulttuurien ymmärtämiseen. Jos kielitaitoa ei ole, jää väkisinkin syrjästäkatsojaksi.

Kohtaamiseni kolttakulttuurin kanssa huipentui Ivalossa, jossa minulla oli mahdollisuus haastatella kolttasaamelaista ortodoksikanttoria Erkki Lumisalmea.  Nellimissä vietin yöni Inarinjärven rannalla mökissä, jossa oli aikanaan asunut  Suonjelissa (Suonikylässä) v. 1906 syntynyt Darja Sverloff. Inarin ortodoksinen seurakunta vuokraa sitä myös satunnaisille matkamiehille. Voinpa kehua silläkin että olen saanut kylpeä kolttien rakentamassa saunassa. Samoilla periaatteilla se lämpeni kuin karjalainenkin sauna.

Tämä on seitsemännen suomalaisen tarinani kehys, johon yritän sovittaa Kaisa Gauriloffin elämäntarinaa.

Kaisa Gauriloff (os. Antipoff) syntyi  Petsamon itäpuolella Kildinissä v. 1885. Hän menetti jo varhain äitinsä ja hänet lähetettiin isoisän luo Suonjeliin (Suonikylä), josta hän löysi myös puolisonsa, tuuheapartaisen poromiehen, Ondrei Gauriloffin.

Nelilapsisella perheellä oli vuoden 1938 tietojen mukaan perinteisen kiertävän elämäntavan mukaisesti kolme eri asuinpaikkaa, veneitä oli kolme, yksi nuotta, 20 verkkoa ja viisi lammasta.

(lähde:  Paulo Susiluoto: Kide 5/2003).

Heikki Laitiselle laulamassaan leuddissa (tarinallinen joiku) Kaisa kertoo miehensä kohtalokkaasta päivästä kun tämä oli mennyt siirtelemään poroja ja joutunut partisaanien uhriksi. Tätä ei kerrota elokuvassa, jossa kuitenkin sivutaan lyhyesti Kaisan muita murheita: yksi pojista kaatui sodassa. Toinen tyttäristä kuoli lapsensa synnytykseen, toinen surmattiin.

Karu henkilöhistoria kertautuu myös karussa kolttakansan historiassa. Koltat vaihtoivat vuodenaikojen mukaan asuinpaikkojaan. Joulukuun puolivälistä pääsiäiseen he viettivät pimeitä pakkaspäiviä talvikylissään. Gauriloffit menettivät perinteisen talvikylänsä Suonjelissa kaksi kertaa. Ensimmäistä kertaa he menettivät sen Tarton rauhassa (1920) ja toisen kerran 1944, jolloin Suomi joutui luovuttamaan Petsamon Neuvostoliitolle. Kolmatta talvikylää ei tullut. Yli 4000 poroa jäi rajan väärälle puolelle. Sinne jäivät myös vanhat kalavedet. Vanhojen elinkeinojen kadotessa myös perinteinen liikkuva elämäntapa katosi. Sevettijärveä, Nellimiä ja muita koltille sodan jälkeen osoitettuja kyliä, ei voi pitää ”talvikylinä”, sillä niissä asuttiin kaikki muutkin vuodenajat.

Evakkoaika koetteli Kaisaa raskaasti, mutta silti hän ei menettänyt elämäniloaan ja työteliäisyyttään; tosin hänen mielestään veneet, kirveet ja muut kapineet tekivät työn, ei hän itse.

Evakkoreissun jälkeen Kaisan oli perheineen aloitettava uusi elämä Inarinjärven eteläisellä rannalla, Nellimintien tuntumassa. Katja on kertonut isomummostaan: ”Hän asui Mustolassa Inarinjärven rannalla pienessä mökissä lampaiden ja kissojen kanssa ja kalasti ja neuloi ja teki käsitöitä niin loppuun asti kuin pystyi. Elämä oli rauhallista, työntäyteistä. Hänellä oli paljon ystäviä ja iso perhe."  

Euroopan äärimmäisessä nurkassa eläneet koltat olivat säilyttäneet aidon kosketuksen luontoon ja tämä viesti kantautuu mystisiä teitä myös 1930-luvun Sveitsiin. Siellä kirjailija Robert Crottet (1908-1987) tapaa unessaan ihmeellisen kansan, joka elää vielä ”kulta-aikaa” ilman sotia ja väkivaltaa. Crottetin unimaailma oli saanut aineksia hänen venäläiseltä enoltaan, joka oli kertonut kirjailijalle lapsena tarinaa, jossa matkataan aarteen perässä pohjoiseen. Katja Gauriloff arveleekin, että unien taustalla olivat lapsuuden sadut.

Uni johdattelee Crottetin v. 1938 ensin laivalla Helsinkiin ja sitten lopulta Neuvostoliiton rajan tuntumaan Petsamon Suonjeliin, jossa siihen aikaan asui noin 220 kolttaa. Yksi heistä oli Kaisa Gauriloff. Suonjelissa Crottet eli elämää kolttien parissa lähes vuoden. Sitten olikin lähdettävä sotaa pakoon Englantiin. Sieltä käsin hän auttoi kaikin tavoin kolttia. Hänen yhteyshenkilönsä Suomeen oli kolttien kulttuuriin syvällisesti perehtynyt Karl Nickul (1900-1980), joka oli pasifisminsa vuoksi joutunut paljon itsekin kärsimään. 

Kun toinen maailmasota oli päättynyt ja kolttien evakkotaival päättymässä, sai Crottet kerättyä neljä miljoonaa Suomen markkaa hätäapua. Hän houkutteli kampanjansa taakse sen ajan tunnetuimpia kulttuuri-ihmisiä, mm. runoilija T.S. Eliotin ja analyyttisen psykoanalyysin perustajan C. G. Jungin. Kuun metsän Kaisa kertoo mm. englantilaisesta pikkutytöstä, joka antoi viikon jäätelörahansa koltille, että he saisivat hankituksi lämpimiä vaatteita.

Neljällä miljoonalla markalla koltat saivat mm. uuden porokarjan, verkkoja, veneitä ja työkaluja. Sevettijärvelle rakennettiin ortodoksikirkko, jonne Crottet onnistui hankkimaan myös arvokkaita ikoneita Uuden Valamon luostarista. 

Crottet kirjoitti kokemuksiensa pohjalta romaanin Maouno de Finlande , joka ilmestyi sodan aikana (v.1941). Se suomennettiin vasta v. 2003 (Mauno-poro ja taivaanpalot). Kokoelma kolttien tarinoita ilmestyi sodan jälkeen (1949). Ranskalainen editio sai nimekseen Foréts de la Lune - Légende Lapones-Scolte (ransk) ja saksankielinen Mondwald ( suom. Kuun metsä, 1954). Crottet dokumentoi  kolttien elämää myös filmikameralla elämänkumppaninsa Enrique Mendezin kanssa. Onnekkaan sattuman kautta sai Katja Gauriloff  haltuunsa Mendezin säilyttämän filmimateriaalin. Nyt tuo kulttuurisesti arvokas aineisto on saamelaismuseo Siidan omistuksessa. Crottet lahjoitti koltille myös kolttaperinnettä käsittelevien kirjojensa tuoton.

Robert Crottet’n puhe Lapin Sivistysseuran vuosikokouksessa 1948 todistaa miehestä, joka oli edellä aikaansa kulttuurisen moniäänisyyden puolustajana:

“Tässä meidän maailmassamme, missä mikään ei ole varmaa ja missä kaikkien arvojen uusiminen on käynnissä, on alettu ymmärtää, että sivistyksemme oivallisuus ei ole niinkään ehdoton. On tietenkin selvää, että olemme tuoneet luonnonkansoille aineellista hyvinvointia, mutta samalla olemme tehneet rikoksista raskaimman, raskaamman kuin sota, joka hävitti heidän normaalin elämänsä, riisti heidän maansa, ajoi heitä kuin elukoita paikasta toiseen. Sota onkin vain tämän rikoksen ulkonainen ilmaisu. Olemme ryöstäneet heiltä itseluottamuksen. Olemme menetelleet kuin huono opettaja, joka kuvittelee, että hänen ainoa tehtävänsä on pakottaa oppilaansa omaksumaan hänen tietonsa eikä näe itsellään mitään opittavaa. Uskomattoman tahdittomasti olemme sanoneet heille: Te ette tiedä mitään. Me tiedämme kaikki. Teidän täytyy totella ja jäljitellä meitä.”

Paulo Susiluodon mukaan Crottet ” tahtoi löytää kansan sielun sen kertomuksista.”   Kuun metsän sveitsiläisen edition (Mondwald) esipuheessa maailmankuulu psykoanalyytikko C. G. Jung kirjoitti: ”Robert Crottet’n taide, tai voisi jopa sanoa, taivaan armolahja, koostuu siitä, että kaukaisten alueiden kulkijana hän antaa enemmän lukijalle kuin valokuvakamera ja valokuvat voisivat antaa, siksi että hänen omakohtaisen kokemuksensa kautta välittyy meille tuntematon luonto ja ihmisyys”.

Paulo Susiluodon artikkeli Kadonnut kertoja ja unohdettu kirja on hyvä johdatus Crottettin. Katso  Kide 5/2003 https://www.ulapland.fi/loader.aspx?id=5cbd5d08-c4bd-4149-a88d-466476e1c1cc

Kaisa Gauriloff oli merkittävä kolttaperinteen taitaja. Häneltä on taltioitu perinneaineistoja Suomen kansanrunousarkistoon. Ylen Elävässä arkistossakin voi kuunnella Kaisaa. Heikki Laitinen sai 1970-luvulla taltioitua Kaisalta pari laulua.

Oma isoisäni Iivana Purmonen (1893-1968) ei ollut käynyt päivääkään koulua ja jäi luku- ja kirjoitustaidottomaksi. Ja ehkä juuri siitä syystä usein livahdinkin 1960-luvulla, Meskenvaaran mummolareissuillani, kuuntelemaan hänen tarinoitaan. Hän oli juoheva tarinoiden kertoja. Ukkini pystyi vielä puhumaan vanhaa nehvonniemeläistä murretta, johon karjalan kieli oli jättänyt jälkensä. Valitettavasti minulla ei ollut  nauhuria mukana. Kymmenvuotias ei ymmärrä vielä kulttuuriperinnön merkitystä. Myös Kaisa oli luku- ja kirjoitustaidoton. Crottet löysikin hänessä kaipaamansa luonnonlapsen, johon länsimainen sivistys ei ollut jättänyt vielä jälkiään.

Crottet kirjoitti: "Olen onnellinen, että Kaisa ei ole käynyt koulua. Hänelle maailma on täynnä tuntematonta ja ihmeellistä, ja sen salaisuuden, jonka hän näkee kaikkialla kauniilla lapsensilmillään, hän kantaa ennen kaikkea itsessään." Kaisan sanat olivat ”voimakkaat”, koska ne olivat ”metsässä syntyneet.”  Mauno-kirjassaan Crottet valaisee hienosti Kaisan persoonaa: “Tällä hetkellä käteni ja kynäni ovat lahjakkaita hänen vuokseen. Sanat syntyvät paperille yksi toisensa perään. Hän katsoo niiden syntymää. Ehkä hän rukoilee niiden puolesta kuten hän rukoilee kaiken elävän puolesta.”

Kuun metsän Kaisa onkin yhtä lähellä taivasta kuin maata. Kaikki elollinen on hänelle rakasta. Poikkeus vahvistaa säännön. Ahmaa hän vertaa paholaiseen, koska se tappoi poroja huvikseen. Myös Stalin saa elokuvassa osakseen kritiikkiä.  Toisaalta myös pahat henget saavat Kaisassa ymmärtäjänsä.

Katja Gauriloffin dokumenttielokuva kertoo naisesta, joka oli osa luontoa, suhtautui siihen lämmöllä, ei hallinnan kautta. Erityisesti kissat, porot ja lampaat tuntuvat olleen Kaisalle rakkaita. Porot ja lampaat olivat osa elinkeinoa ja luonollisesti niistä kannattikin pitää hyvää huolta. Kuun metsän Kaisassa juoksentelee myös kissoja siellä sun täällä? Miksi kissoja suosittiin? Tein asiasta pikatutkimuksen ja löysin vain yhden selityksen asiaan. Kissoista tehtiin rukkasia. Saamelaisilla oli kissoille jopa omat hirttopuunsa. Puuta käytettiin, jotta kissojen turkki pysyi tärveltymättömänä käytettäväksi kintaisiin ja lakkeihin. Tasapuolisuuden nimessä - myös koirat hirtettiin, mahdollisesti samasta syystä. Elokuvan nähtyäni minun on kuitenkin vaikea uskoa, että Kaisa olisi viihtynyt noissa hirttopuuhissa.

Katja Gauriloffin elokuvaa rytmittää Kaisan kertoma tarina revontulien synnystä. Siinäkin tarinassa elämä ja kuolema, hyvä ja paha kättelevät toisiaan. Revontulissa kuolleet antavat valoa eläville.

Tässä yhteydessä tekisi mieli etsiä todistuksia Kaisa Gauriloffin ”shamanismista”. Koko sanaa ei mainita kertaakaan elokuvassa. Tuskinpa Kaisa piti itseään ”shamaanina.” Ensinnäkin hän oli harras ortodoksi. Kun hänen Mustolan mökkinsä paloi, suri hän eniten liekkeihin jääneitä ikoneitaan. Varmastikin hän oli panteisti. Jumaluutta hän löysi kaikkialta. Elokuvassa todetaankin että koltille kissat ja porot olivat ”puolijumalia.” Myös Kaisalle luonto puhui koko ajan. Kolttanaisen ja sveitsiläisen kirjailijan keskinäinen luottamus saikin lopullisen vahvistuksensa vasta sen jälkeen kun Kaisan lempiporo Musta alkoi tehdä tuttavuutta Robertin kanssa.

Kaisa ymmärsi eläimien herkkyyden. Elokuvan hienoimpiin kohtauksiin kuuluvatkin Kaisan kohtaamiset eläinten kanssa.  Crotettin mukaan  ”hän näyttelee eläimen roolia vielä paremmin kuin ihmisen roolia. Milloin hän on viekas kettu tai varovainen poro, milloin hauki, joka mädäntyy pian vanhuuttaan.”

Saamelaisista kulttuurivaikuttajista ehkä tunnetuin, Nils-Aslak Valkeapää (1943-2001)  on kuvannut omaa luontosuhdettaan: ”Se merkitsee minulle hyvin paljon. En olisi mitään ilman luontoa. Minulle ihminen on kauempana kuin luonto joten en minä ihmistä niin kovin hyvin edes tunne. Tunnen paremmin luontoon liittyviä asioita.”  

Tähän voisi lisätä: myös ihminenkin on osa luontoa. Valitettavasti vain usein yhtä kaukana (ympäristö)luonnosta kuin omasta (ihmisyys)luonnostaan.

.

Kolttien luontosuhdetta kuvaa heidän tapansa suhtautua puihin. Heille puut olivat eläviä olentoja, jotka oli ensin tainnutettava kirvespohjalla iskien ja sitten vasta kaadettava.

Samalla kun kirjoitan tätä suomalaista tarinaani kuuntelen Ylen elävästä arkistosta Heikki Laitisen 1970-luvulla tekemää ohjelmasarjaa Musiikki kolttayhteisössä.  Juuri 1970-luvulla alkoi kolttakulttuurin renessanssi. Sitä alettiin opettaa Sevettijärven kansakoulussa 1972, ensimmäinen koltankielinen aapinen painettiin 1973. Kirkollisia tekstejäkin on alettu kääntää koltansaameksi.

Laitinen haastattelema kolttamies epäili tosin jo 70-luvulla, että heidän kulttturinsa tulee sulautumaan yleissaamelaisuuten ja suomalaisuuteen. Onneksi kolttien kulttuuria lähdettiin viime hetkellä pelastamaan.Tuo pelastustyö jatkuu toki vielä pitkään.

Heikki Laitinen on ohjelmissaan rinnastanut leuddit mieluummin karjalaiseen runonlauluun ja itkuvirsiin kuin esimerkiksi pohjoissaamelaisiin joikuihin. Illanistujaisissa lauletut leuddit saattoivat kestää jopa puoli tuntia. Monet Sevettijärvellä 1960- ja 1970-luvuilla äänitetyt leuddit kertovat Petsamon kolttien sota-ajan kokemuksista ja evakkotaipaleesta. Ne ovat myös muistoja vanhojen talvikylien tarinailtamista; leuddeja laulettiin, katrilleja tansittiin, lapsilla oli leikkinsä.

Kansallisarkisto isännöi maanantaina 6.2. seminaaria, jossa annettiin ääni myös muille vähemmistökulttuureille. Hätä onkin yhteinen.Miten Inkerinmaalta Suomeen muuttaneet pystyvät säilyttämään kansallisen identiteettinsä? Miten me suhtaudumme syyrialaisiin, jotka ovat joutuneet jättämään kotinsa?

Koltilla ei ole enää talvikyliään, mutta Inarinjärven rantakylissä voi vielä ainakin jonkin aikaa kuulla elävää kolttasaamea. Kolttalaki mahdollistaa vielä perinteisten elinkeinojen harjoittamisen. Näätämöjoella kalastetaan yhä lohta. Lapin matkallani sain todeta senkin, että ainakin Sevettijärvellä porotalouskin on tärkeä elinkeino.

Myös saamelaisten musiikkiperinne elää. Kun Saamen lippua nostettiin kansallispäivänä salkoon joikasi Hilda Länsman uskomattoman kaunniilla äänellään. Kanallisarkistossa hän kertoi laulavansa samoja joikuja kuin mummonsakin. Hallituskadulla musiikki oli tosin peittyä rakennustyömaan ja liikenteen ääniin. Toivotaan että etninen ahdasmielisyys ei tee samaa saamelaisten rikkaalle kulttuuriperinnölle.

Katja Gauriloffin elokuva Kuun kansan Kaisa. Katso http://areena.yle.fi/1-2731009