torstai 26. tammikuuta 2017

Juha Savolainen. Suomalaisia tarinoita 6.


Juha Savolainen  (keskellä) Nufitin Sokrates-kisan finaalin puheenjohtajana v. 2016. Kuvassa näkyvät väittelijät ovat Rovaniemen Lyseonpuiston lukiosta (vasemmalla) ja Helsingin Medialukiosta ja Tuusulan lukiosta (oikealla). Finaalissa väiteltiin aiheesta Tiede tuhoaa elämän mysteerin. Väittelyn voitti Lyseonpuiston lukio.


Otteita päiväkirjastani (22.1. 2017):

On kaunis sunnuntaiaamu Järvenpään asemalla. Pientä pakkasta. Olen ehkä hieman väsynyt. Takana on kaksi päivää filosofisia väittelyjä, keskusteluja filosofiaa rakastavien ihmisten kanssa, kahvihetkiä Juttutuvassa. Junaa odottaessa on aikaa ihailla Järvenpään vanhaa asemarakennusta vuodelta 1858. Niin, olemme koko ajan keskellä jotain kulttuurisesti merkityksellistä. Esineiden, rakennusten, ihmisten, ajatusten keskellä. Jostain kilometrien päästä kuuluu kummaa jyskytystä. Järvenpäässä rakennetaan sunnuntaisinkin. Myös kaikki kaupungin kaupat ovat auki. Tätä kiirettä ei pysäytä mikään. Vastapainoksi kaikelle tälle minulla on varattu junalukemiseksi Arvid Järnefeltin hieno teos Hiljaisuudessa (1913). Astun junaan ja avaan kirjan, joka alkaa junamatkan kuvauksella. Järnefelt huomaa astuneensa keskelle suomalaista hiljaisutta. Järnefeltin katse alkaa harhailla ihmisestä toiseen: ”Ei mitään mielenkiintoista. Yhtä harmaata ja vähäpätöistä kaikki. Luonto aurinkoineen voi usein olla harmaata ja ikävää, niin että mieluummin on siihen katsomatta. Mutta kuinka paljon harmaampaa ja ikävämpää voikaan olla junavaunun unisen riutunut väestö! Suorastaan haluttomuuden herättäjänä,apatian peruskuvana! Ennen menisi meren yksinäiselle kalliolle vilpoisten laineiden joukkoon, kuin yhdeltäkään noista kysyisi minne hän matkustaa ja mitä varten. Matkustakoot minne ikinä haluavat!”

Lopulta Järnefelt pääsee kuitenkin jutun alkuun sukkapuikkojaan kilisyttelevän hampaattoman vanhan rouvan kanssa. Asiaa auttaa se, että Järnefelt osasi puhua venäjää naisen kanssa, joka paljastuu tolstoilaiseksi. Lopulta Järnefelt joutuu harmittelemaan junamatkan lyhyyttä. Naisen täytyi poistua junasta juuri silloin, kun keskustelu elämän peruskysymyksistä  oli päässyt parhaaseen vauhtiinsa.

Luen Järnefeltiä, mutta ajattelen koko ajan Juha Savolaista. Opettajatoveriani, jonka kanssa olin niin monet kerran keskustellut juuri tammikuussa, Nufitin aikaan. Viimeisen syvällisen keskustelun kävin Juhan kanssa keväisessä Sosiaalifoorumissa; aiheenamme oli Yhdysvaltojen poliittinen tilanne. Ehkä sosiaalifoorumin poliittiset keskustelut olivat johdattaneet meidät puhumaan Trumpista ja muusta, mutta Juhan kanssa olisi voinut keskustella käytännössä mistä tahansa.

Juha tuskin jakoi Järnefeltin maailmankastomusta, mutta voin helposti kuvitella hänet istumassa junanvaunussa ja keskustelemassa vanhan hampaattoman rouvan kanssa tolstoilaisuudesta.

Nyt siirryn päiväkirjastani torstai-iltaan (26.1.). Olen kohta viikon verran sulatellut viikonloppuni henkistä antia. Vietin kolme päivää Helsingin Hakaniemen vanhalla legendaarisella Työväentalolla, jota nykyisin kutsutaan Paasitorniksi. Kaksi päivää olin työryhmän jäsenenä järjestämässä Nufitia (Nuorten filosofiatapahtuma) ja sen yhteydessä järjestettävää Suomen ehkä suurinta väittelytapahtumaa, Sokrates-kisaa. Lisäksi osallistuin sunnuntaina tapahtuman päätuottajan Helsingin Nuoret ajattelijat ry:n vuosikokoukseen. Minulle Nufit on ollut 15  vuoden ajan vuoden kohokohtia. Tänä vuonna tapahtuman pääteemana oli Liike, samoin väittelyiden aiheet yrittivät sivuta ”liikettä” tavalla tai toisella.

Tämänkertaisen historiablogini päähenkilö on yksi Nufitin historian keskeisimpiä hahmoja, filosofian opettaja Juha Savolainen (6.6. 1956 - 6.11. 2016). Juha poistui keskuudestamme yllättäen. Edellisen illan hän oli viettänyt filosofiystäviensä kanssa Töölössä. Varmaankin keskustellen perimmäisistä kysymyksistä. Mahdollisesti fysiikan filosofiasta, josta hän suunnitteli väitöskirjaa. Sanotaan usein että ”kuollaan saappaat jalassa”, Juhan tuntien ehkä voisi ehdottaa sanontaa ”kuolla kirja kädessä.”

Kun mietin suomalaisen filosofian opetuksen tärkeimpiä suunnanäyttäjiä, tulee saman tien mieleen kaksi miestä: Pekka Elo (1949-2013) ja Juha Savolainen. Kummankaan kanssa en voi enää keskustella maailman menosta, en filosofisista, en yhteiskunnallisista, sen enempää kuin muistakaan kysymyksistä. Mutta onneksi heidän ajatuksensa elävät lukuisissa artikkeleissa, koulufilosofian apologioissa.

Pekka ja Juha kirjoittivat yhteisartikkelissaan Filosofiaa sivistyksen uudella vuosituhannella (Niin& Näin 2/2000) manifestin  filosofian kouluopetuksen puolesta.He toteavat: ”Filosofialla on ja tulee olla merkitystä koko yhteiskunnan kannalta. Vastaavasti filosofian opetuksen tulee pyrkiä tavoittamaan mahdollisimman suuri osa yhteisön jäsenistä. Tämä tarkoittaa sitä,että filosofiaa pitää opettaa muuallakin kuin yliopistoissa.” Kiitos lukion filosofian opetuksen ja muun filosofisen aktivismin (mm. Nufit, filosofian olympialaiset ja Platonin Akatemia) filosofia on levinnyt myös yliopistojen ulkopuolelle. Nufit ylitti viime perjantaina YLE:n aamutelevision uutiskynnyksen.  Ei Pekan ja Juhan elämäntyö ole mennyt hukkaan.

Pekalle, jota aina kiinnosti kysymys siitä, miten elämänkatsomustiedon ja filosofian opettajat opettavat holocaustin, voin nyt rajan toiselle puolelle kertoa: minäkin olen nyt sitten käynyt Auschwitzisssa ja saanut opetukseeni uusia eväitä. Ja voin nyt rajan toiselle puolelle kertoa myös Savolaisen Juhalle oman versioni siitä, mitä pidän juutalaisvainojen perimmäisenä syynä. Mutta ehkä en kerro sitä vielä muille. 
Vietin joululomani Krakovassa, josta oli mahdollisuus tehdä päivän retki läheiseen Oświęcimiin, jossa Auschwitzin leirit sijaitsevat. Huomenna on kansanmurhien muistopäivä. Juha Savolainen, jos eläisi, liittäisi aivan varmasti huomiset Ressun filosofian ja elämänkatsomustiedon oppituntinsa kansanmurhien karuun historiaan.

Olen pasifisti, mutta valitsin nuorena miehenä armeijan. Juha osoitti suurempaa rohkeutta eikä tarttunut aseisiin. Oman kouluni verkkolehden haastattelussa ilmoitin tärkeimmäksi arvokseni rohkeuden, mutta kyllähän pasifistin armeijaan meno jotain miehestä ja hänen heikkouksistaan kertoo. Juha valitsi toisin. Hyvä niin.

Juha Savolainen valmensi vuosikaudet suomalaisia nuoria filosofian olympialaisiin. Hän johdatteli Suomen peräti kolmeen filosofian kulta­mitaliin. Yksi kultaisen mitalin saaneista, kirjailija Sarri Nironen , muistelee Juhaa:

”Juha Savolainen oli ystävällisimpiä, yleissivistyneimpiä ja uteliaimpia ihmisiä, joita tunsin. Hän näki yleisinhimillisen arvon kaikissa ihmisissä ja oli sen takia loistava opettaja ja innostava keskustelija. Ei ollut myöskään aihetta, jota hän olisi ylenkatsonut, pitänyt liian triviaalina tai epäkiinnostavana yhdessä puitavaksi. Hänen älykkyytensä sekä laaja-alainen uteliaisuutensa ja tietämyksensä tekivät vaikutuksen jokaisessa intohimoisessa keskustelussa ja rohkaisivat kiinnostumaan filosofiasta. Erityisesti nyt, kun mielipiteille annetaan enemmän huomiota ja arvostusta kuin tiedolle, ja ihmisiä arvioidaan yhä enenevässä määrin "me ja ne" -vastakkainasettelujen kautta, hänen lämmintä, reilua ja humaania asennettaan tulee ikävä. Olen hänelle ikuisesti kiitollinen inspiraatiosta ja rohkaisusta filosofian saralla. Ja surullinen siitä, etten enää voi nähdä häntä sattumalta kadulla, jutella hetken aikaa ja poistua tapaamisesta iloisena.”

Pidin  Nufitin yhteydessä kasvatusfilosofi Matti Tanelin kanssa filosofisen teehetken Juha Savolaisen muistolle. Minuutin hiljaisen hetken jälkeen luin Sarrin muistelon Juhasta. Kyynel meinasi tulla minulle ja niin monelle. Ei enää noita satumaisia hetken kohtaamisia ihmisen kanssa, jonka tiedonjano oli sammumaton, rakkaus elämän moniin ilmiöihin,  jotain täysin poikkeuksellista.

Opettajatoverini Matti Taneli viittasi teehetkessä omaan pedagogiseen missioonsa: ”Meidän on löydettävä ykseys.” Maailma on ymmärrettävä mahdollisimman kokonaisvaltaisesti. Onneksi meillä on siihen olemassa yksi tiede: filosofia. Tiede, joka auttaa meitä näkemään asioiden väliset suhteet. Tätä olen nyt miettinyt viime päivinä. Ehkä Juha Savolaisen tapa elää ja olla kuvasi juuri tuota  jokaisessa humanistissa ja tiedonrakastajassa asuvaa Faustia. Meidän on ymmärrettävä asioiden suhteet. Koskaan emme saa pysäyttää ajatusta johonkin pinttymään, vaan meidän on oltava kriittisia, valveilla. Jokainen päivä voi olla löytöretki. Ajattelevalla ihmisellä on aina myös suuri vastuu. Pekka Elo, Juha Savolainen, Georg Henrik von Wright ymmärsivät tämän.

Jostain kumman syystä mieleeni tunkee uudissana: sokratesarvo. Voisimmeko korvata sotilasarvot sokratesarvoilla ?

Pekka Elot ja Juha Savolaiset ovat lukeneet kirjoja puolestamme, herätelleet ennen kaikkea suomalaisia filosofian ja elämänkatsomustiedon opettajia vierittämään sivistyksen raskasta taakkaa joka päivä edes hitusen eteenpäin. Toki tiedämme miten Sisyfoksen kivelle käy, mutta siinä onkin elämän suuri tarkoitus. Vaikka tiedämme että kivi (useimmiten) vierii alas, on joka päivä herättävä vierittämään kiveä. Opettaja joutuu joka päivä synnyttämään opiskelijoissaan tiedonjanon; Sokrateen vertaus filosofista ”kätilönä” on osuva. Juhalla oli tämä taito. Jo koululaisena hän oli opiskellut tietosanakirjan (teossarja oli Uusi tietosanakirja; ehkä perusteellisin Suomessa painettu ensyklopedia) kannesta kanteen. Oliko Juha Savolainen viimeisiä suomalaisia renessanssi-ihmisiä? Toivottavasti joka paikkaa tunkeva digitalisaatio ei merkitse yleissivistyksen kuolemaa. Varoittavia merkkejä on ilmassa.

Juha opetti Ressun lukiossa lähes 20 vuotta. Juha tähdensi opettamiseen koettavan intohimon ohella empatian ja inhimillisyyden olennaista merkitystä opettajana toimimisessa sekä oppilaiden että työyhteisön jäsenten kanssa; samaten hän korosti, kuinka keskeistä on antaa oppilaille periaatteita ja keinoja, joilla tiedon tavoittelu yhdessä muiden kanssa on mahdollista. Juhan muisto tulee elämään pitkään Ressun luokkahuoneissa, käytävillä ja opettajienhuoneessa: ”Kun Ressun lukiossa avattiin muistokirja, kirjoittajien virta oli vuolas koko viikon.” (HS 21.12. 2016).

Muistokirjoituksessaan Juhan ystävät ja kollegat Olli Hakala, Arno Kotro ja Ukri Pullainen kiinnittivät huomionsa Juhan  musiikkitietämykseen, joka ”oli sitä luokkaa, että hän pystyi keskustelemaan tasavertaisesti alan huippujen kanssa. Myöskään hänen jalkapallotietämystään ei kannattanut haastaa.”  Juhan laaja-alaisuus oli aivan käsittämätöntä.

Juhan  rakkaus musiikkiin, paljastui minulle viimeistään silloin, kun sain tutustua hänen rakkaimpiin levyihinsä radio-ohjelmassa Näistä levyistä en luovu. Toivottavasti Yle on tallentanut ohjelman.

Helsingin Sanomien muistokirjoituksessa mainitaan myös Juhan rakkaus kissoihin. Tämän ymmärrän vallan hyvin, ovathan kissat eläinkunnan parhaita filosofeja. Jo kissojen katselu tuottaa filosofisia ajatuksia. Vatsan päällä kehräävä kissa lienee parhaita olemassaolevia todistuksia Jumalan olemassaolon puolesta.

Artikkelissaan (Niin&Näin 2/2000) Pekka Elo ja Juha Savolainen avaavat hienosti humboldtilaista sivistyskäsitystä.

Ymmärtääksemme mitä Bildung voisi merkitä kolmannen vuosituhannen ihmisille, meidän on kiinnitettävä huomiomme sanan ”sivistys” tärkeään monimielisyyteen. Samoin kuin ”tiede”, voidaan ”sivistys” tulkita neljällä tavalla. Voimme puhua sivistyksen tekijöistä, sivistyksen tekemisestä, sivistyksen tekemisen tavasta tai sivistyksen tuloksista. Humboldtilaisessa katsannossa on selvää,että sivistyksen tekijöitä ovat potentiaalisesti kaikki ihmiset. Yhtä ilmeisestä on,että sivistys prosessina ja sen ”tuotantomenetelmät” kukoistavat parhaiten avoimissa ja vapaissa yhteisöissä. Sivistyksen tuloksena on yhteiskunta, jossa tiedolliset, moraaliset ja esteettiset arvot ovat harmoniassa keskenään ja tasapainossa aineellisempien arvojemme kanssa. Kasvatuksen ja opetuksen kannalta yksi tyylikkäimmistä humboldtilaisen Bildung–ihanteen kehittelyistä sisältyy John Stuart Millin esseeseen Vapaudesta (Mill, 1859). Tässä esseessään Mill edellytti uskomustemme alistamista kriittiselle keskustelulle. Epätäydellisinä olentoina me olemmeriippuvaisia arvostelukyvystämme. Mikäli etsimme totuutta ja objektiivista tietoa, meidän on avattava ennakkokäsityksemme ja ajattelumallimme julkiselle tutkimukselle.

Jos  (filosofeina) rakastamme viisautta, on meidän rakastettava myös sivistystä. Filosofian pyrkimyksenä ei ole kuitenkaan yksittäisten tietojen kerääminen, vaan ajattelutaitojen kehittäminen - muistaen kuitenkin että tyhjästä (ilman sivistystä) on vaikea synnyttää myöskään mitään uutta.

Useimmat filosofit hyväksyvät antiikin filosofien tavoin  näkemyksen, että vain älyllinen elämä, jossa ihminen tavoittelee pyytettömästi sivistystä, on tavoittelemisen arvoinen. Jokainen ihminen tavoittelee myös  materiaa, mutta se tuskin kelpaa yhdenkään  filosofin mielestä elämän tarkoitukseksi.

Juha Savolaisen elämäntyön äärellä korostan ja vielä kerran korostan: Ajattelijalle kaikenlainen älyllinen  suppeus on vaarallista. Filosofian ja sivistyksen poluilla vaeltavan kannattaa katsoa myös vähän kauemmaksi. Ensimmäinen laaja-alainen tietosanakirja julkaistiin Kiinassa  jo v. 981. Kiinalaiselta virkamieheltä odotettiin monipuolista lukeneisuutta. Virkamiesten piti hallita sujuvasti kungfutselainen filosofia, mutta myös runous kuului tärkeänä osana sivistykseen. Kiinalaisen näkemyksen mukaan runous oli tie monipuoliseen ajatteluun.

Filosofia ei tyydy olemaan kokoelma vanhoja kirjoituksia, vaan jatkuvasti päivittyvä tiede ja elämäntapa, jossa vanhaa myös kyseenalaistetaan, tulkitaan uudella tavalla ja perustetaan myös uusia filosofian osa-alueita (esim.ympäristöetiikka). Vaikka filosofiassa tehdään jatkuvasti uutta tutkimusta, niin edelleenkin pysyvät arvossaan vanhat filosofiset hyveet kuten uteliaisuus, kriittisyys ja älyllinen rohkeus. Edelleen filosofit rakastavat  keskusteluja ja väittelyitä. Suuri osa Sokrateen filosofisen asenteen viehätystä tulee juuri hänen kyvystään keskustella kenen tahansa ateenalaisen kanssa. Olipa hän sitten ruukuntekijä, taiteilija tai hetaira.

Keskustelujen avulla Sokrates pyrki tavoittelemaan totuutta. Filosofi  Karl Jaspersin (1883-1969) mukaan juuri totuus yhdistää ihmisiä toisiinsa. Sokrateelle jokainen ihminen oli arvostettava yksilö heikkouksineen ja vahvuuksineen. Puolustuspuheessaan Sokrates sanookin: ”Kohdistan sanani aina yksinomaan yksityiselle ihmiselle.”  Sokrateen toteamus on ironinen, koska hän menetti henkensä juuri siksi, että  ei tyytynyt puhumaan vain yksilöille. Hän pyrki vaikuttamaan filosofiallaan kaikkiin aikansa ateenalaisiin.

Lukiolainen joka pohtii Sokrateen kohtaloa saattaa ajatella; olisiko minunkin parempi olla hiljaa ja tyytyä siihen mikä on enemmistön mielipide eikä aiheuta ihmisissä hämmennystä. Sokrates itse oli vakuuttunut siitä, että oli parempi kuolla periaatteiden vuoksi kuin jatkaa epä-älyllistä elämää. Mikään ei olisi saanut Sokratesta lopettamaan omaa henkilökohtaista missiotaan; hellittämätöntä totuuden etsintää. Hän olisi jatkanut keskustelujaan Ateenan Agoralla kuolemaansa asti...jos olisi saanut elää.

Jokaisen meistä on lopulta löydettävä oma viisasten kivi. Myös jokaisen filosofin ajatuksia voi ja sopii epäillä. Tiedon etsimisessä täytyy mukana olla myös omaa ajattelua, mutta omaankin ajatteluun pitää suhtautua kriittisesti. Aina ei kuitenkaan tarvitse aloittaa alusta. Suuri fyysikko Isaac Newton on todennut, että hän ei olisi pystynyt luomaan mullistavia teorioitaan, jos hän ei olisi seissyt jättiläisten harteilla (esim. Tyko Brahe, Nikolaus Kopernikus ja Galileo Galilei).

Myös Sokrateella oli edeltäjänsä. Meidän on kunnioitettava kulttuuriperintöämme, mutta myös ajateltava rohkeasti. Ja ennen kaikkea meidän täytyy ihmetellä. Theateteus toteaa samannimisessä Platonin dialogissa: ”Kautta jumalien, en pysty kyllin ihmettelemään näitä asioita, ja toisinaan minua aivan huimaa, kun ajattelen niitä. ” Sokrates vastaa hänelle että juuri ihmettely on filosofian alku. Se on myös sivistyksen alku.

Juha Savolaisen humboldtilainen sivistyskäsitys näkyi meidän yhteisissä kohtaamisissamme. Useimmiten paikkamme oli Hakaniemen Paasitorni (vanhalta ja paremmalta nimeltään Helsingin Työväentalo). Sokrates-kisan finaalin puheenjohtajuuden varasin aina Juhalle. Platonin Akatemiaan sain hänet houkutelluksi v. 2012 puhumaan Tieteiden ja taiteiden kohtaamisesta. Juha Savolaisen intohimoisessa elämässä yhtyivät todellakin kaikki tieteet ja taiteet. Ja mikä tärkeintä. Ajattelevan ihmisen vastuu.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti