Isoäitini Ida Adolfiina Turpeinen (os. Mukkala ja myöhemmin Elo) syntyi Vaasan läänin sairashuoneella Mustasaaressa 23.2. 1896. Hän kuoli 1975 Ilomantsissa. Kuolinpäivä oli 7.12. Tänään on myös joulukuun 7. päivä. Juuri tänään minulla on hyvä syy muistaa mummoani, joka oli minulle monessa suhteessa tärkeä ja rakas ihminen. Hänen elämäntyönsä Ilomantsin peräkylien kansansivistäjä ansaitsee yleisempääkin huomiota.
Idan äiti oli Jalasjärven Keskikylän Hulkon talon itsellinen
Leena Sofia Hermannintytär Mukkala (1864-1900). Leena Mukkala kuului Heikki
Olavinpojan sukuun sekä äitinsä että isänsä kautta. Tässä on yhteys ensimmäisen
suomalaisen tarinani sankariin, Heikki Klemettiin. On todennäköistä että he
ovat joskus tavanneetkin Etelä-Pohjanmaan kulttuririennoissa.
Heikki Olavinpojan suku oli asettunut asumaan Jalasjärvelle jo 1500-luvulla. Ida ja myös hänen jälkeläisensä, voivat ylpeillä sillä, että he kuuluvat ehkä tunnetuimpaan ja vanhimpaan
jalasjärveläiseen sukuun.
Äitinsä kuollessa Idalla oli ikää kolme vuotta ja vajaa
neljä kuukautta. Holhoojakseen hän sai talollisen, jalasjärveläisen Iisakki
Wiikerilammin.
Mummoni kertoi minulle ankeasta lapsuudestaan. Muistan kuin
eilisen päivän sen illan ja hetken, kun hän päätti pojanpojalleen kertoa
elämästään. Ilomantsin Putkelan kylässä taisi olla talvinen ilta. Ulkona lunta
ja pakkasta. Isoäitini oli yleensä ilmeeltään rauhallinen, joskus jopa hymyyn taipuva, mutta silloin hänen
katseessaan oli jotakin pysäyttävää. Tuo hetki lienee elämäni
merkityksellisimpiä. Mummoni kertoi tuona talvisena iltana pienen lapsen
yksinäisyydestä, kun hänet oli jätetty yksin torppaan, jonka ikkunoista sudet
katselivat. Ainoaa ruokaa olivat torakat, joista hän teki keittoa.
Ida pääsi Jalasjärven kansakouluun v. 1906. On
huomionarvoista että hänellä oli silloin ikää jo 10 vuotta. Todennäköisesti hän oli
sitä ennen käynyt jo kiertokoulua. Kansakoulua hän kävi 4 vuotta. Kymppejä oli
kaksi: kirjallisissa harjoituksissa ja laskennossa. Todistus oli muutenkin hyvä.
Jalasjärven kirkkoherra Blomin (ja varmaankin myös hänen
puolisonsa) huolenpito oli tärkeää Idalle. On mahdollista, että Blomit
huolehtivat Idan koulunkäynnistä. Hän sai pappilasta myös uuden nimen - Elo.
Talvikauden 1913-1914 Ida opiskeli Sörnäisten kristillisessä
opistossa Helsingissä. Opiston johtajan Edvard Einion kirjoittamassa
lausunnossa todetaan että Ida Elo on ”osoittanut hyvää käytöstä sekä opinnoissa
erinomaista ahkeruutta ja harrastusta.” Hän kuului opiston lehden, Sarastuksen,
toimituskuntaan ja laati mm. yhden lehden kansikuvista. Kesän 1914 Ida
työskenteli myyjänä leipomo- ja sekatavaraliikkeessä Helsingin Kankurinkadulla.
Taas kerran työtodistus oli kiittävä. Hän oli osoittanut sekä uutteruutta että
rehellisyyttä työssään.
V. 1915 Ida osallistui Kuortaneen kiertokouluseminaarin
kesäkursseille. Samana vuonna hän lähetti myös hakemuksen Tuhkasen kuuluisaan
(ja varmasti silloin Suomen parhaaseen) kiertokouluopettajaseminaariin, joka
toimi Hämeenlinnassa. Hän lienee hakenut myös Heinolan kansakouluopettajasemimaariin.
Jostain syystä Ida aloittaa opinnot Hämeenlinnassa vasta v. 1916.
Idan sai ensimmäisen koulutustaan vastaavan työpaikan
Teuvalta. Siellä hän aloitti työnsä 17.8. 1917. Kansalaissodan jälkeisen kesän
1918 hän lienee viettänyt Jalasjärvellä.
Jo vuoden 1919 tammikuusta alkaen hän opettaa kiertokoulussa
Lemillä, eteläisessä Karjalassa.
Kesän 1919 Ida lienee viettänyt Helsingissä, josta hän saa
töitä Arabian tehtaalta. Hän tutustuu helsinkiläiseen mieheen nimeltä Axel
Fallenius, jota voisi parhaiten luonnehtia diagnoosilla epävakaa
persoonallisuus. Idan ja Axelin suhteesta syntyy Olavi Arnold vuonna 1920. Axel ei huolehtinut
pojastaan, kasvatus- ja elatusvastuu jäi täysin Idalle. Helsingin
sosiaalivirasto ja Pelastakaa lapset ry järjestivät Olaville hoitapaikan Sipoon
Hindsbyn kylästä.
Kesällä 1922 Ida huomasi ilmoituksen vapaana olevasta kiertokoulunopettajan
paikasta syrjäisessä Ilomantsissa. Sinne hän päätti
lähteä ja teki hoitosopimuksen Olavista Sipoon Linderoosien kanssa.
Armin (Idan tyttären) mukaan Putkelan Turpeisten
peräkamarissa, nuorta kiertokoulun opettajaa pidettiin kuin parastakin
vierasta. Kamarissa pidettiin toki myös kiertokoulua. Lapset opettelivat
kirjoituksen alkeita penkkien toimiessa pöytinä (Lilja-tyttären muistikuva).
Idalle tarjottiin ruusuista tulevaisuutta talollisen pojan
Heikki Turpeisen puolisona. Heikki, isoisäni, oli syntynyt 1900. Hän oli siis
neljä vuotta isoäitiäni nuorempi. Lyhyen seurustelun jälkeen Ida ja Heikki
vihittiin 25.3. 1919. Saman vuoden maaliskuussa myös Idan kirkonkirjat
muuttavat Helsingistä Ilomantsiin.
Olavista Ilomantsin kirkkoherranvirastossa ei kuitenkaan
tiedetty mitään. Jos olisi tiedetty, ei hän olisi saanut seurakunnalta töitä
kiertokoulunopettajana. Kun tieto tuli ilmi 1935, menetti hän samantien
virkansa. Tosin kiertokoulun opettajan sijaisena Ida sai jatkaa vuoteen 1948.
Ida kiersi 26 vuoden ajan kiertokoulunopettajana Ilomantsin
syrjäkyliä...sotavuodet ehkä poislukien, tosin evakossa Vieremälläkin hän piti
kiertokoulua. Työmatkoilla oli apua miehestä Heikistä, jonka reen kyydissä
matkasivat kirjat, kanteleet ja harmonit. Työmatkoilla saattoivat olla mukana
myös pienimmät lapset. Vähän lumen aikaan Ida saattoi käydä kiertokoulutaloissa
apostolin kyydilläkin. Kiertokoulu oli paikassaan 4-6 viikkoa.
Idan ja Heikin liitosta syntyi viisi lasta. Yksinäisen lapsen Olavin kohtaloksi oli tulla toimeen ilman
omaa äitiä. Pelastakaa lapset yhdistys hankki Olaville lopulta hyvän
sijoituspaikan Kajaanista, koneenkäyttäjä Alarik Sirviön perheestä.
Ida oli Putkelan kylän keskeinen kansansivistäjä. Hän piti
Opintokerhon aktiivisena ja toimi Tyyne Karvisen kanssa pyhäkoulunopettajana.
Olen kuullut, että hän olisi Ilomantsin luterilaisen kirkon saarnapöntöstä
esittänyt myös uskonnollisia runojaan.
Minäkin päätin viime kesänä kokeilla Ilomantsin luterilaisen
kirkon saarnapönttöä. Sillä kertaa kirkko oli tyhjä ihmisistä.
Miltähän mahtoi mummostani tuntua silloin kun hän luki runojaan rajakarjalaiselle kirkkoväelle?Jotkut ehkä paheksuivat. Toiset ehkä nyökyttelivät.
Mummoni oli luova, rohkea nainen, josta on helppo on ylpeä.
Miltähän mahtoi mummostani tuntua silloin kun hän luki runojaan rajakarjalaiselle kirkkoväelle?Jotkut ehkä paheksuivat. Toiset ehkä nyökyttelivät.
Mummoni oli luova, rohkea nainen, josta on helppo on ylpeä.
Idan lapset perivät äitinsä kiinnostukseen kulttuuriin.
Runoja kirjoittivat kaikki tytöt, isäni Rainer kirjoitti Pogostan Sanomiin
pakinoita.
Idalle uskonto merkitsi paljon. Kirjeensäkin hän
poikkeuksetta lopetti ”jumalan siunaukseen.”
Uskonto antoi hänelle turvaa ja lohdutusta muuten niin
kovassa elämässä.
Miehensä kuoltua alkoivat isoäitinikin voimat hiipua.
Muistan että hänen elämänsä viimeisiä huolenaiheita oli että riittävätkö
talossa puut. Toinen tärkeä asia oli marjojen talvivarastot. Kuivattuja
mustikoita hän söi mielellään. Itse sain kerätystä mustikkalitrasta mummoltani
markan.
Ida oli elämänsä aikana ehtinyt kokea vilua ja nälkää.
Hänelle usko oli elämän perusta. Ihminen ei elä ainoastaan leivästä. Mutta
orpona eläneen, kovia kokeneen Idan
viimeistenkin vuosien huolena on: onko talossa polttopuita, onko komerossa
varmasti ruokaa.
Keräsin 1990-luvulla kiertokouluperinnettä Ilomantsissa
nauhurin kanssa, mummoni jalanjäljissä. Jutun hänen kiertokouluaan käyneitä ilomantsilaisia,
peräkylien kansaa. Mitä enemmän heitä kuuntelin, sitä vakuuttunempi olin
kiertokoulun opettajien suuresta roolista Suomen kansan sivistäjinä.
Olen kirjottanut muutaman jutun mummoni elämästä paikallisiin lehtiin. Yhden otsikoin mielestäni aika osuvasti: kiertokoulun opettaja - aikansa opo.
Olen kirjottanut muutaman jutun mummoni elämästä paikallisiin lehtiin. Yhden otsikoin mielestäni aika osuvasti: kiertokoulun opettaja - aikansa opo.
6.12. 2017 Suomi täyttää sata vuotta; ehkä nyt olisi aika
muistaa myös Ida ja monet muut unohdetut kansansivistäjät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti